Alkoholinkäyttö ja rikollisuus

Laboratoriokokeista saadut havainnot osoittavat, että liiallinen alkoholinkäyttö voi lisätä aggressiivisuutta ja tunnereaktioita ja estää päätöksentekotaitoja.

On siis mahdollista, että liiallisella alkoholinkäytöllä voi olla merkittävä seuraus rikosten tekemisen ja uhriksi joutumisen todennäköisyyteen.

Yhdysvaltalaisilta vangeilta saadut kyselyvastaukset osoittavat nimittäin, että 33 prosenttia heistä oli alkoholin vaikutuksen alaisena rikoksen tekohetkellä. Vankila- ja vankilavangeista 47 prosenttia ilmoittaa olleensa riippuvaisia alkoholista tai käyttäneensä sitä väärin. Vuoden 2005 kansallisen rikosten uhriksi joutumista koskevan tutkimuksen mukaan 21 prosenttia väkivaltarikoksen uhreista ilmoitti, että tekijä oli tekohetkellä humalassa. (Todellinen osuus rikollisten alkoholinkäytöstä on todennäköisesti suurempi, sillä 44 prosenttia uhreista ilmoitti, ettei ”tiennyt”, oliko rikoksentekijä tekohetkellä humalassa vai ei). Juominen voi myös lisätä uhriksi joutumisen todennäköisyyttä, sillä alkoholin aiheuttama heikentynyt toimintakyky tekee juojasta helpon rikoksen kohteen.

Mutta miten voimme testata, lisääkö alkoholinkäyttö rikollisuutta vai ei? Kuten aina, pelkkä juomisen ja rikollisuuden välinen korrelaatio ei anna meille tietoa juomisen kausaalisesta vaikutuksesta rikollisuuteen, koska ihmisten päätös juoda ja tehdä rikoksia voi korreloida muiden rikollisuuden kannalta merkityksellisten tekijöiden kanssa. Jos esimerkiksi humalahakuiset juopottelijat ovat keskimäärin holtittomampia ja riskinottohaluisempia kuin selvin päin juovat kollegansa, ero heidän rikosmäärissään voi johtua heidän persoonallisuuserostaan, ei heidän alkoholinkulutustottumuksistaan.

Oluverot ja laillinen vähimmäisjuomaikä

Yksi suosituksi keinoksi tähän ongelmaan on pidetty sitä, että on pyritty hyödyntämään valtiollisten verojen aiheuttamia muutoksia alkoholinkulutuksen tasossa. Esimerkiksi kun hallitus nostaa alkoholijuomien veroja, tämän hinnankorotuksen pitäisi johtaa alkoholin kulutuksen vähenemiseen (taloustieteen perusteet tässä). Samaan aikaan hallituksen päätöksellä korottaa alkoholiveroa ei yleensä ole juurikaan tekemistä rikollisuuden määrän ja muiden rikollisuuden kannalta merkityksellisten tekijöiden kanssa, ja se koskee kaikkia kuluttajia riippumatta heidän rikollisuuden kannalta merkityksellisistä ominaisuuksistaan.

Monet tutkimukset osoittavat, että alkoholin korkeampi valmistevero vähentää alkoholin kulutusta ja vähentää rikollisuutta. Taloustieteilijät Philip Cook ja Michael Moore analysoivat tietoja rikollisuuden määrästä, oluen veroista ja hinnoista eri Yhdysvaltain osavaltioissa vuosina 1979-1987 ja havaitsivat, että korkeampia olutveroja seurasi vähemmän raiskauksia ja ryöstöjä. Jeffrey DeSimone laajensi Cookin ja Mooren analyysia käyttämällä alkoholin hintatietoja vuosilta 1981-1995 ja havaitsi, että olutverot johtivat myös vähäisempiin pahoinpitelyihin, varkauksiin ja moottoriajoneuvovarkauksiin.

Vaihtoehtoisesti jotkin tutkijat käyttivät alkoholinkäytön alaikärajavaatimusta yksilöivänä muuttujana saadakseen takaisin alkoholinkäytön kausaalivaikutuksen rikollisuuteen. Viime viikolla näkemämme regression epäjatkuvuusanalyysi on tässä erityisen hyödyllinen. Ajattele ensin hypoteettista satunnaistettua koetta. Jakaisin tutkimukseen osallistujat satunnaisesti kahteen ryhmään, antaisin toiselle ryhmälle luvan nauttia alkoholijuomia ja estäisin toista ryhmää nauttimasta niitä. Vertailen sitten näiden kahden ryhmän rikosten määrää ja pidän eroa alkoholinkäytön kausaalisena vaikutuksena rikollisuuteen. Ilmeisten eettisten huolenaiheiden lisäksi, jotka liittyvät siihen, että jotkut ihmiset pakotetaan juomaan ja toiset pidättäytymään juomisesta, tutkimukseen osallistujien juomiskäyttäytymisen valvominen ja valvominen vaatisi kuitenkin valtavia kustannuksia ja ponnisteluja. Heidän myöhemmän rikollisen käyttäytymisensä tarkka seuranta ei olisi yhtään helpompaa.

Lakisääteinen juomisen alaikäraja tarjoaa ihanteellisen empiirisen ympäristön, joka muistuttaa läheisesti tätä hypoteettista koetta. Alle 21-vuotiailta amerikkalaisilta nuorilta on kielletty juominen, mutta heti kun he täyttävät 21 vuotta, he voivat laillisesti ostaa ja kuluttaa alkoholijuomia mistä tahansa baarista ja viinakaupasta. Varmasti jotkut alaikäiset käyttävät alkoholia laittomasti, mutta lainvalvontaviranomaiset valvovat aktiivisesti alaikärajan noudattamista ja rankaisevat rikkojia. (Tämä tarkoittaa, että tutkijoiden ei tarvitse käyttää mitään vaivaa määrättyjen juomiskäyttäytymisten seurantaan ja valvontaan. Poliisit tekevät sen jo heidän puolestaan). Lisäksi, lukuun ottamatta laillista oikeutta juoda, alle 21-vuotiaiden ja yli 21-vuotiaiden henkilöiden välillä ei pitäisi olla juurikaan eroja terveydentilan, koulutustason, työllisyyden jne. suhteen. Näin ollen kaikki erot rikoksiin osallistumisessa hieman alle 21-vuotiaiden ja hieman yli 21-vuotiaiden välillä voidaan uskottavasti nähdä lisääntyneen alkoholinkäytön kausaalisena vaikutuksena.

Kalifornian taloustieteilijät Christopher Carpenter ja Carlos Dobkin havaitsivat laajamittaisen terveyshaastattelututkimuksen ja Kaliforniasta saatujen virallisten pidätystietojen analyysin perusteella, että alkoholinkäyttö lisääntyy keskimäärin 30 prosenttia, kun ihmiset täyttävät 21 vuotta. Lisäksi he havaitsivat, että myös pahoinpitelyistä, ryöstöistä, rattijuopumuksesta ja häirintärikoksista (mukaan lukien juopumukset ja järjestyshäiriöt) tehtyjen pidätysten määrä kasvaa jyrkästi 21 ikävuoden kynnyksellä. Pahoinpitelypidätykset lisääntyvät 63:lla ja ryöstöpidätykset 8:lla sadantuhannen henkilön kohdalla.

Kokonaisuutena nämä havainnot ovat vakuuttavia todisteita siitä, että nuorten aikuisten lisääntynyt alkoholinkäyttö aiheuttaa rikollisuutta. Carpenter ja Dobkin käyttivät samoja aineistoja myös tutkiakseen juomisen kausaalista vaikutusta kuolleisuuteen ja muihin kuin kuolemaan johtaneisiin vammoihin. Tulokset osoittavat, että hieman yli laillisen juomisen alaikärajan olevat henkilöt käyvät myös todennäköisemmin päivystyspoliklinikoilla ja kuolevat itsemurhiin, moottoriajoneuvo-onnettomuuksiin ja alkoholimyrkytyksiin.

Hyvin suunnitellulla ja toteutetulla regression epäjatkuvuusanalyysillä on vahva sisäinen validiteetti (eli sen havaintoa voidaan uskottavasti pitää kiinnostuksen kohteena olevana kausaalivaikutuksena kyseisen tutkimusasetelman erityispiirteisiin nähden), mutta sen ulkoinen validiteetti voi olla kyseenalaisempi. Ymmärrätkö, miten Carpernterin ja Dobkinin havainto ei ehkä ole helposti yleistettävissä muihin väestöryhmiin?

• Carpter, Christopher ja Carlos Dobkin. ”The Minimum Legal Drinking Age and Public Health”. Journal of Economic Perspectives 25.2 (2011): 133-156.
• Cook, Philip J., ja Michael J. Moore. ”Drinking and Schooling.” Journal of Health Economics 12.4 (1993): 411-429.
• DeSimone, Jeff. ”Kokaiinin hinnan vaikutus rikollisuuteen”. Economic Inquiry 39.4 (2001): 627-643.