Analyyttinen filosofia

Analyyttinen filosofia (tai joskus analyyttinen filosofia) on 1900-luvun filosofian suuntaus, jonka mukaan filosofian tulisi soveltaa loogisia tekniikoita käsitteellisen selkeyden saavuttamiseksi ja että filosofian tulisi olla johdonmukainen nykyaikaisen tieteen menestyksen kanssa. Monille analyyttisille filosofeille kieli on tärkein (ehkä ainoa) työkalu, ja filosofia koostuu sen selvittämisestä, miten kieltä voidaan käyttää.

Analyyttistä filosofiaa käytetään myös yleisnimityksenä, joka kattaa kaikki ne (lähinnä englanninkieliset) nykyfilosofian haarat, joita ei sisällytetä nimikkeen Mannermainen filosofia alle, kuten looginen posititivismi, logiikantutkimus (logicism) ja tavallisen kielen filosofia. Jossain määrin nämä eri koulukunnat ovat kaikki peräisin pioneerityöstä Cambridgen yliopistossa 1900-luvun alkupuolella ja Oxfordin yliopistossa toisen maailmansodan jälkeen, vaikkakin monet koulukunnat olivat alun perin kotoisin Manner-Euroopasta.

Analyyttistä filosofiaa erityisenä liikkeenä johtivat Bertrand Russell, Alfred North Whitehead, G. E. Moore ja Ludwig Wittgenstein. Kääntyessään pois tuolloin vallalla olleista hegeliläisyyden muodoista (vastustaen erityisesti sen idealismia ja lähes tarkoituksellista hämäryyttä) he alkoivat kehittää uudenlaista käsiteanalyysia, joka perustui logiikan uusiin kehityskulkuihin, ja onnistuivat antamaan merkittävän panoksen filosofiseen logiikkaan 1900-luvun alkupuoliskon aikana.

Analyyttisen filosofian kolme keskeistä peruslähtökohtaa ovat:

• että ei ole olemassa nimenomaan filosofisia totuuksia ja että filosofian kohteena on ajatusten looginen selventäminen.
• että ajatusten looginen selventäminen voidaan saavuttaa vain analysoimalla filosofisten propositioiden loogista muotoa, esimerkiksi loogisen järjestelmän muodollista kielioppia ja symboliikkaa käyttämällä.
• laajojen filosofisten järjestelmien ja suurten teorioiden hylkääminen yksityiskohtiin kiinnitettävän tarkan huomion hyväksi sekä terveen järjen ja tavallisen kielen puolustaminen perinteisen metafysiikan ja etiikan teeskentelyä vastaan.

Analyyttisen filosofian varhaiskehitys sai alkunsa saksalaisen matemaatikon ja logiikanoppineen Gottlob Fregen (jota pidetään laajalti nykyaikaisen filosofisen logiikan synnyttäjänä) työskentelystä ja hänen kehittämästään predikaattilogiikasta. Bertrand Russell ja Alfred North Whitehead pyrkivät erityisesti uraauurtavassa Principia Mathematica -teoksessaan (1910-1913) ja symbolista logiikkaa kehittäessään osoittamaan, että matematiikka on redusoitavissa loogisiin perusperiaatteisiin.

Noin vuodesta 1910 vuoteen 1930 analyyttiset filosofit, kuten Russell ja Wittgenstein, pyrkivät luomaan filosofista analyysia varten ideaalisen kielen (jota kutsutaan nimellä ideaalikielianalyysi tai formalismi), joka olisi vapaa tavanomaisen kielen epäselvyyksistä, jotka aiheuttivat filosofeille heidän mielestään usein ongelmia. Vuonna 1921 ilmestyneessä teoksessaan ”Tractatus Logico-Philosophicus” Wittgenstein esitti, että maailma on vain tiettyjen asiaintilojen olemassaoloa, jotka voidaan ilmaista ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikan kielellä, joten kuva maailmasta voidaan rakentaa ilmaisemalla atomaarisia tosiasioita atomaarisilla propositioilla ja liittämällä ne toisiinsa loogisten operaattoreiden avulla, teoriaa, jota joskus kutsutaan nimellä ”looginen atomismi” (Logical Atomism).

G. E. Moore, joka Bertrand Russellin ohella oli ollut edelläkävijä vastustaessaan 1900-luvun alun brittiläisissä yliopistoissa vallitsevaa hegeliläisyyttä (ja sen uskoa Hegelin absoluuttiseen idealismiin), kehitti epistemologisen Commonsense-filosofiansa, jossa hän yritti puolustaa ”commonsense”-maailmankatsomusta sekä skeptismiä että idealismia vastaan.

1920-luvun lopulla, 1930-luvulla ja 1940-luvulla Russellin ja Wittgensteinin formalismin poimi Wienin piiri ja Berliinin piiri, jotka kehittyivät loogisen positivismin liikkeeksi, jossa keskityttiin universaaleihin loogisiin termeihin, joiden oletettiin olevan erillään kontingenttisista tekijöistä, kuten kulttuurista, kielestä ja historiallisista olosuhteista. Wittgensteinin myöhempää filosofiaa seuraten analyyttinen filosofia kääntyi 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla kohti tavallisen kielen filosofiaa, joka korosti tavallisten ihmisten tavallisen kielen käyttöä.

Kun analyyttistä filosofiaa vastaan hyökättiin ankarasti 1950- ja 1960-luvuilla, sekä looginen positivismi että tavallisen kielen filosofia putosivat nopeasti pois muodista. Monet filosofit Britanniassa ja Amerikassa 1970-luvun jälkeen pitivät kuitenkin edelleen itseään ”analyyttisinä” filosofeina (joille on yleensä ominaista tarkkuus ja perusteellisuus kapeasta aiheesta), vaikka kielitieteen painottaminen on vähentynyt ja postmodernismille ominainen lisääntynyt eklektismi tai pluralismi on myös ilmeistä.

Nykyaikaisempaan analyyttiseen filosofiaan on kuulunut myös laajoja töitä muilla filosofian osa-alueilla, kuten etiikassa Phillipa Footin (1920 – ), R. M. Haren (1919 – 2002) ja J. L. Mackie (1917 – 1981); poliittisen filosofian alalla John Rawls (1921 – 2002) ja Robert Nozick (1938 – 2002); estetiikan alalla Arthur Danto (1924 – 2013); ja mielenfilosofian alalla Daniel Dennett (1942 – ) ja Paul Churchland (1942 – ).

Mielifilosofian alalla Daniel Dennett (1942 – ) ja Paul Churchland (1942 – ).