Anti-Aika: Ajan kaksonen?

Pohdiskelin ”Anti-Ajan” tarkoitusta ja luonnetta, se on edelleen hämärän peitossa ja kaukana lopullisesta vastauksesta, mutta luulen, että universaalissa käyttöjärjestelmässä anti-aika voisi palvella optimointia, ”lakonisointia” (kielellisten lausumien lakonisoimista) sekä kokemusta. Ei varsinaisesti de-evolving, vaikkakin purkautuva monimutkaisuus näyttää varmasti siltä. Järjestelmä on sitoutunut etsimään ”kuvioarketyyppejä” tai ainakin joitakin ”mielenkiintoisia valintakohtia” samalla kun se kääntää oikean aikanuolemme, eli ”kuvioiden ryömimistä”. Spekulatiivisesti ajateltuna voi olla olemassa tietoisia entiteettejä, jotka kokevat käänteisen ajan. Ehkä meidän pitäisi kysyä tämä kysymys: Mikä on antientropian universaali tarkoitus?
Monet aikakäsitteet ovat epäilemättä äärimmäisen intuitionvastaisia. Ajan suuntautuneisuus ja aikasymmetria ovat erityisen pahamaineisia. Mikä tahansa mahdollinen menneisyys on voinut johtaa nykyiseen ”digitaaliseen” tietoiseen hetkeen. Tämä on outo ajatus, jos on tottunut tarkastelemaan maailmaa tiukasti lineaarisesti ja deterministisesti, mutta se kuvastaa kvanttimekaniikan kuvaamaa epävarmaa maailmaa. Merkittävä vasta-argumentti menneisyyksien lukuisuudelle voisi olla havaitsijoiden ”anti-aikaviivojen” kombinatorinen räjähdysmäinen räjähdys, eli digitaaliset aikaviivat, jotka ulottuvat vastakkaiseen ajalliseen suuntaan nykyisestä ajallisesta singulariteetista Alfa-pisteeseen (digitaalinen alkuräjähdys). Miten kvanttimultiversumissa näiden digitaalisten anti-aikaviivojen pitäisi siis konvergoitua jälleen kerran Alfa-pisteeseen?
Vastaus liittyy palautuvaan entropiaan (jota ei tietenkään voida havaita newtonilaisessa klassisuudessa). Informaatioentropian kääntäminen on kuin siirtyminen korkeammasta kompleksisuudesta matalampaan kompleksisuuteen. Niin kauan kuin jatkat kompleksisuuden purkamista bitti kerrallaan, päädyt pienimmän mahdollisen kompleksisuuden pisteeseen, jossa on ehkä 1 bitti entropiaa — alfa-pisteeseen — kaikkien anti-aikajanojen konvergenssipisteeseen ja samalla kaikkien havaitsijan todennäköisten aikajanojen alkupisteeseen. Tämä johti minut muotoilemaan täysin uuden D-aikateorian eli digitaalisen presentismin, joka perustuu palautuvaan kvanttilaskentaan: Nykyinen tietoinen hetki on digitaalinen, menneisyys ja tulevaisuus ovat kvanttimekaanisia ja rakentuvat qubiteista, kvanttimekaanisista informaatiobiteistä.
Kaikki teoreettiset tiet johtavat informaatiofysiikkaan, joka tunnetaan myös nimellä digitaalinen fysiikka. Tutkijat epäilevät, että viime kädessä kvanttiteorian aksioomat koskevat informaatiota: mitä sillä voi ja mitä sillä ei voi tehdä. Yksi tällainen informaatiota koskeviin aksioomiin perustuva kvanttiteorian johtaminen ehdotettiin vuonna 2010. ”Löyhästi sanottuna”, selitti Wienin yliopiston teoreettinen fyysikko Jacques Pienaar, ”… periaatteet sanovat, että informaation pitäisi olla paikallistettua tilassa ja ajassa, että systeemien pitäisi pystyä koodaamaan tietoa toisistaan ja että jokaisen prosessin pitäisi periaatteessa olla palautuva, jotta informaatio säilyy”.
Klassisissa irreversiibeleissä prosesseissa informaatio sitä vastoin tyypillisesti häviää – aivan kuten silloin, kun poistat tiedoston kovalevyltäsi. Kvanttilaskentamallit poistavat kausaalisen epäsymmetrian, joka on luontainen klassisen tyylisessä laskennassa ja joidenkin mukaan vastuussa yksisuuntaisesta aikanuolestamme. Kvanttimallit ovat yhtä hyviä ennustamaan tulevia tiloja kuin ennustamaan järjestelmän menneitä tiloja: Ne ovat yhtä taitavia päättelemään vaikutuksen syystä kuin syyn vaikutuksesta. Fysiikka ei tunne ylärajaa sille, kuinka paljon käänteistä laskentaa voidaan suorittaa käytännössä ehtymättömällä energiamäärällä tai – universaalin käyttöjärjestelmän tapauksessa – valtavan suurilla, mutta silti rajallisilla laskentaresursseilla.
Menneisyys on kvanttiteoreettista (tai ”analogista”, jos haluatte tuon termin), nykyisyys on digitaalista, ja tulevaisuus on menneisyyden tapaan kvanttimaista, qubiteista, kvanttimekaanisista informaatiobiteistä koostuvaa. Vielä kerran, kiinnittäkää huomiota: Nykyisyys on digitaalista, tulevaisuus ja menneisyys ovat kvanttimekaanisia (analogisia). Universaalia viitekehystä ei ole olemassa, sen sijaan on vain tietoisen havaitsijan viitekehys. Tässä vaiheessa voisi sanoa: ”Mutta minä muistan menneisyyteni!” Ja olet oikeassa! Jos muistomme ovat kuitenkin muuttuvia ja muokattavissa, edes periaatteessa et voi taata 100 prosentin varmuudella yhtä tiettyä digitaalista historiaa. On aina olemassa lukemattomia unohdettuja tai muuten väärin muistettuja menneisyyden aikajaksoja, jotka ovat täynnä potentiaalin qubitteja.*
-Alex Vikoulov
P.S. Sci-fi-elokuva TENET perustuu ajan fysiikkaan, tarkemmin sanottuna D-aikateoriaan eli digitaaliseen preesensismiin, mukaan luettuna käsitys ”antiajasta”, jonka ympärillä tämä artikkeli pyörii. TENETin ”inversio” on anti-aika. Jos luulette, että Anti-Aika on pelkkää fiktiota, eikä se koske todellisuuttamme, miettikää uudelleen.