Austin Allegro: 45 vuotta ansaitsematonta pahennusta?

Austin Allegro. Ikuisesti pilkattu ja lähes vakituinen kyykyttäjä kaikilla ”Britannian huonoimmat autot” -listoilla. Vuonna 2018 Allegro täyttää 45 vuotta, joten ehkäpä on tullut aika arvioida se uudelleen. Ajo näyttelyhuoneen tuoreella Allegrolla saattaa auttaa selvittämään, ansaitseeko se pilaantuneen maineensa.

British Leyland Motor Corporationin ”ADO67”-projekti lähti liikkeelle kehitystyöstä vuonna 1968, ja se sai ensiesittelynsä Marbellassa 17. toukokuuta 1973. Erittäin suositun ja rakastetun Austin 1100:n ja 1300:n – Britannian myydyin auto vuosina 1963-1966 ja 1968-1971 – korvaajana Allegro otti käyttöön tulevaisuuteen suuntautuvan ja nykyaikaisen viistoperän muodon. Paitsi että siinä ei ollut luukkua, vaan ainoastaan sedaanityyppinen avattava tavaratilan kansi. Sisäiset poliittiset linjaukset sallivat sen, että suuremmassa Maxissa oli avattava takaovi, mutta ei potentiaalisesti myydyimmässä Allegrossa. Virhe numero yksi.

Virhe numero kaksi oli se, että uuteen Austinin perhesimuuniin ei otettu käyttöön stylisti Harris Mannin alkuperäistä tyylikästä ilmettä. Varhaiset luonnokset sanelivat Mannin isomman ja myöhemmän Princessin kaltaista ronskimpaa ja kiilamaisempaa ulkonäköä, mutta tarve käyttää Morris Marinan lämmitysjärjestelmää ja Maxin suurennettuja E-sarjan 1485cc- ja 1748cc-moottoreita tekivät British Leylandin uudesta vauvasta tyylikkäästi paisuneen. Se oli kuitenkin hyvin omaleimainen. Ja se oli ennen kuin Estate saapui huhtikuussa 1975 ylösalaisin käännettyine takaikkunoineen.

Takapilarien tuuletusaukkojen, neliönmuotoisten takavalojen, teräväkärkisen takaosan ja hieman neliskanttisten takapyöränkaarien ansiosta Allegro ei ole vailla tiettyä tyylitajua. Nelikulmaisista asioista puheen ollen – ja mahdollisesti virhe numero kolme – ei puhuta pahamaineisesta ”Quartic”-ohjauspyörästä. Se oli muutenkin kadonnut vuoden 1975 Allegro 2:n aikaan.

OK, myönnämme, että Tom Morleyn vuoden 1976 Allegro 1100 De-luxe on hemmotellut meitä. Allegro 2:n ensimmäisenä tuotantovuonna rakennetut ”kakkosvaiheen” autot erottuivat aiemmista autoista uuden säleikön perusteella, ja Tomin jäätikönvalkoinen auto on niin lähellä alkuperäistä Allegroa kuin vain löytyy. Gladysin renkaissa on vain hieman yli 23 000 kilometriä, ja se on täysin kunnostamaton ja entisöimätön. On melkein syyllinen olo, kun kiipeät sisään ja laskeudut hyvin 1970-luvun vinyyliistuimille ja lepuutat jalkojasi aikakauden kumisten lattiamattojen päällä.

Kun olet asettunut sisään, silmiesi on kuitenkin sopeuduttava verkkokalvoja hivelevään Regal Blue -sisustukseen. Ja sitä on paljon. Kojelauta, ovipaneelit, istuimet, A-pilarit ja jopa – pyöreä – ohjauspyörä on päällystetty kirkkaan sinisellä vinyylillä tai muovilla tai valmistettu siitä. Mutta se vain lisää tämän auton retroviehätystä. Samoin sen tahraton ja rehellisesti sanottuna leukoja häkellyttävä kunto. Se on todella aikamoinen klassikko.

Liikkeellä Tomin auto kulkee sujuvasti ja kevyesti läpi kaupungin keskustan ja pitkin maaseutuväyliä (tähän vaikuttaa osaltaan se, että sen kaarien alla ei ole likaa ja kilometrejä on vähän). 45 hv:n 1 098 cm3:n A-sarjan moottori murisee perjantai-illan auringonpaisteessa, ja nelivaihteinen vaihdelaatikko vinkuu tunnetusti BMC:n vinkunaa. Se on mieleenpainuvaa tavaraa.

Vaikka ’Gladys’ on nykyään käytössä vain näyttelyissä, Tom kertoo, että ’se’ kulkee säännöllisesti noin 50mpg ajon aikana, mikä on polttoainekriisin maisemoimassa 1970-luvun aikakaudellaan aidosti vaikuttavaa. Jopa nykyään, jolloin polttoainetaloudellisuus on nykyaikaisen auton keskeinen myyntivaltti, harva pieni bensiinimoottorinen auto pystyisi samaan saavutukseen. Kävi ilmi, ettei Allegron tekniikassa ollutkaan kaikki huonosti.

Mutta miksi Tom on niin ihastunut? ”Rakastan Allegroa, sillä se oli aikoinaan paljon parjattu 70-luvun tuote, jota harvoin pidettiin klassikkona. Nyt se on kuitenkin kulttiklassikko, ja se saa paljon huomiota kaikkialla, missä se liikkuu.” Allegro Owner’s Clubin tapahtumajärjestäjänä hän osallistui hiljattain Allegro 45 -juhlatilaisuuteen British Motor Museumissa Gaydonissa 20. toukokuuta. Yli 40 harrastajaa palvoi kaikkea Allegroa, ja paikalla oli jopa kakunleikkausseremonia, jonka suoritti itse Harris Mann.

”Se oli upea päivä, jota siunasi auringonpaiste ja uskomaton määrä Allegroja kaikista malleista ja väreistä”, Tom sanoi. Harris Mannilla oli hauskaa jutella omistajien kanssa heidän rakkaista Allegroistaan, ja hänestä tehtiin myös klubin presidentti palkintojenjakotilaisuudessa, mikä oli hieno tapa päättää tapahtuma.” Kyseessä oli niin tyypillinen englantilainen juhla, että rohkenemme veikata, ettei tuona iltapäivänä ollut mitään ”All-aggroa”…

Eikä Tom ole suinkaan ainoa Allegro-harrastaja. Kun Allegro lopetettiin vuonna 1982 vuosikymmenen tuotannon jälkeen – neliskulmainen ja äänisynteettinen Austin Maestro tuli sen tilalle – yli 642 000 kappaletta oli löytänyt kodin 10 vuoden aikana (sen seuraajalla oli vain 605 000 kappaletta 12 vuoden aikana), osittain laajennetun ja jatkuvasti parannetun mallivalikoiman ansiosta. Allegro 3 esiteltiin vuonna 1979, ja se toi mukanaan suuremmat puskurit, etuspoilerin, uudet värit, valot ja pyöränkotelot sekä sivuvakaajat. Uuden mini-Metron ”A-Plus” A-sarjan moottori tuli markkinoille vuonna 1981.

Erikoisiin malleihin kuuluivat 1750 HL-pohjainen Equipe, jossa oli hopeinen maalipinta, suomutetut kevytmetallivanteet ja Starsky ja Hutch -tyyliset punaiset ja oranssit sivuraidat, sekä Vanden Plas 1500, eräänlainen halpis-Rolls-Royce ylisuurella kromatulla säleiköllä ja pähkinäisillä piknik-korvikkeilla etupenkkien selkänojissa. Jopa Innocenti myi Italiassa Regent-nimistä versiota, mutta se kesti vain 18 kuukautta.

Oustinin ”lentävää sikaa” on helppo haukkua, mutta harva ”epäonnistuneeksi” katsottu auto saa yhtä vankkumattoman kannatuksen viidettä vuosikymmentä lähestyessään. Itse asiassa niiden ”altavastaajan” luonne tekee niistä entistä houkuttelevampia. British Leylandin mallit ovat helppoa ruokaa, koska ”epäonnistujia” oli niin paljon, mutta jos raaputat Allegron hyvin dokumentoidun pilkan ja huonon maineen pintaa syvemmälle, löydät aidosti pätevän auton, joka yrittää päästä ulos. Se on varsin jingoistisen tarttuva.

Allegro ei ehkä ollut ”Austinin uusi käyttövoima”, jota sen mainosmateriaali lupasi, mutta edistyksellisen tekniikkansa – johon kuului myös Hydragas-jousitusjärjestelmän debyytti – ja tilavien sisätilojensa ansiosta se oli johdonmukaisesti Ison-Britannian myydyimpien autojen listojen kantavia voimia 1970-luvulla. Hyvää 45-vuotispäivää Allegrolle. Minä lähden etsimään puhtaita ja ehjiä Equipeja ilmoituksista…