Bostonin nimeämistesti

BOSTONIN NIMEÄMISTESTI

Bostonin nimeämistesti (Boston Naming Test, BNT) (Kaplan & Goodglass, 1983; Kaplan, Goodglass, & Weintraub, 1978) on noussut suosituksi visuaalisen vastakkainasettelun nimeämiskokeeksi paitsi afasiatutkimuksissa myös dementia- ja muussa vanhustyössä. Nykyisestä 60-kohtaisesta versiosta on useita muunnelmia: alkuperäinen 85-kohtainen kokeellinen muoto (Kaplan et al., 1978), lyhyt 15-kohtainen versio, joka on osa dementian CERAD-seulontapatteristoa (Morris, Mohs, Highes, Van Belle, & Fillenbaum, 1989), kaksi 42-kohtaista vastaavaa versiota (Huff, Collins, Corkin, & Rosen, & Rosen, 1986) ja neljä 15-kohtaista lyhyttä versiota, jotka on poimittu täyspitkästä, 60-kohtaisesta testistä (Mack, Freed, Williams, & Henderson, 1992). Saatavilla on espanjankielinen mukautus (Taussig, Henderson, & Mack, 1988; Ponton et al., 1992). Morrison, Smith ja Sarazin (1996) käyttivät testiä normaaleilla ranskankielisillä koehenkilöillä Kanadan Quebecissä. Testi saattaa soveltua lapsille 4 vuoden iästä alkaen.

BNT-ärsykkeet ovat viivapiirroksia esineistä, joiden nimeämisvaikeus kasvaa yksinkertaisesta, korkeataajuisesta sanastosta (puu) harvinaisiin sanoihin (abakus). Antaminen edellyttää spontaania vastausta 20 sekunnin kuluessa; jos tällaista vastausta ei anneta, voidaan antaa kahdenlaisia kehotuksia (yksi foneeminen ja yksi semanttinen). Säännöt mahdollistavat testin keskeyttämisen ja sen aloittamisen edistyneemmältä tasolta, mikä säästää huomattavasti aikaa, jos koehenkilöillä ei ole ilmeistä vajaatoimintaa. Pisteytyksessä lasketaan spontaanisti annettujen oikeiden vastausten määrä, annettujen vihjeiden määrä sekä vastausten määrä foneemisen ja semanttisen vihjeen jälkeen. M. Nicholas, Obler, Au ja Albert (1996) kehittivät BNT-virheiden luokittelun, joka perustuu oikeisiin ärsykkeisiin liittyvyyteen.

Luotettavuutta on arvioitu useissa toisistaan riippumattomissa yhteyksissä. Testin uusintaluotettavuus kahdeksan kuukauden kuluttua 51:llä aikuisella vaikeahoitoisella epileptikolla ilmoitettiin olevan .94 (Sawrie, Chelune, Naugle, & Zuders, 1996). Henderson, Mack, Freed, Kemperer ja Andersen (1990) raportoivat Alzheimerin tautia sairastavilla potilailla (AD) 80 %:n vastauskonsistenssin sekä keksimättömien että keksittyjen vastausten osalta 6 kuukauden kuluttua. Huff ym. (1986) jakoivat alkuperäisen BNT:n kahteen vastaavaan muotoon ja saivat muotojen välisiksi korrelaatioiksi .81 terveillä kontrollihenkilöillä ja .97 Alzheimerin tautia sairastavilla potilailla. Thompson ja Heaton (1989) vertasivat 85-kohtaista lomaketta vakiomuotoiseen 60-kohtaiseen lomakkeeseen ja kahteen päällekkäiseen 42-kohtaiseen versioon 49 kliinisellä potilaalla. He havaitsivat korrelaatioiden olevan .96 ja .84 välillä. Kirjoittajat suosittelevat lyhyiden lomakkeiden käyttöä, koska ne saattavat olla sopivampia, jos tarvitaan toistuvaa testausta. Toisessa tutkimuksessa laadittiin BNT:stä ”parittomien kohtien” ja ”parillisten kohtien” versio sekä kokeellinen versio ja todettiin, että kaikki kolme lyhyttä versiota erottelivat onnistuneesti Alzheimerin taudin, muut dementoivat sairaudet ja normaalit iäkkäät (keski-ikä 73,7 vuotta) koehenkilöt (Williams, Mack, & Henderson, 1989). Toinen kiinalaisväestöä varten kehitetty 30-kohtainen versio osoitti herkkyyttä 56-80 % ja spesifisyyttä 54-70 % dementoituneiden ja ei-dementoituneiden henkilöiden erottelussa matalan ja korkean koulutustaustan välillä (Salmon, Jin, Zhang, Grant, & Yu, 1995).

Ikävakaus on yleinen löydös terveillä iäkkäillä henkilöillä (Ganguli, Seaburg, Ratcliff, Belle, & DeKosky, 1996; Mitrushina & Satz, 1995). Lansing, Randolph, Ivnick ja Cullum (1996) tutkivat kuitenkin erilaisia lyhyitä lomakkeita 717 kontrollihenkilön ja 237 Alzheimerin tautia sairastavan koehenkilön populaatiolla, jotka olivat iältään 50-98-vuotiaita, ja havaitsivat merkitseviä korrelaatioita iän ja koulutuksen kanssa sekä sukupuolivaikutuksia kaikilla lomakkeilla, mukaan lukien alkuperäinen täyspitkä versio. Oikeiden luokitusten osuus vaihteli 58-69 prosentista AD-potilailla ja 77-87 prosentista normaaleilla kontrolleilla. Kirjoittajat käyttivät diskriminanttifunktioanalyysia kehittääkseen empiirisen 15-kohtaisen version, joka on tasapainotettu sukupuolen mukaan. K. A. Hawkins ym. (1993) havaitsivat myös Gates-McGinite Reading Vocabulary Testin ja BNT:n välisiä korrelaatioita, jotka olivat välillä 0,74 ja 0,87 normaaleissa ja kliinisissä aikuispopulaatioissa; he osoittivat, että testin normit voivat johtaa moniin vääriin positiivisiin nimeämisvajeeseen viittaaviin lukuarvoihin ja että korjauksia olisi tehtävä erityisesti niiden koehenkilöiden kohdalla, joiden lukutaito on keskimääräistä heikompi. Axelrod, Ricker ja Cherry (1994) kuvailivat samanaikaista validiteettia monikielisen afasiakokeen (Multilingual Aphasia Examination, MAE) visuaalisen nimeämistestin (Benton, Hamsher, Rey, & Sivan, 1994) kanssa.

Käsikirja antaa keskiarvot afasiapotilaille, joiden BDAE:n vaikeusaste on 0-5, mikä on huomattavasti normaaleja aikuisia alhaisempi taso. Afaatikoiden, joiden vaikeusaste on 2-5, vaihteluväli ulottuu kuitenkin reilusti normaalien henkilöiden vaihteluväliin. Tämä ei ole yllättävää, koska nimeäminen ei välttämättä ole heikentynyt kaikentyyppisissä afasiatyypeissä. Sandson ja Albert (1987) havaitsivat, että afasiapotilaat tekivät enemmän perseveratiivisia virheitä kuin potilaat, joilla oli oikean aivopuoliskon vaurioita; lisäksi perseveraatiot olivat yleisempiä potilailla, joilla oli pikemminkin posteriorisia kuin frontaalisia vaurioita.

Knopman, Selnes, Niccum ja Rubens (1984) raportoivat hyvistä mittaustuloksista, jotka koskevat nimeämisen palautumista vasemmanpuoleisen posteriorisen ylemmän superiorisen temporaalisen ja alemman parietaalisen puoliskon sekä insula-putamen-alueita kohdanneiden, tilavuudeltaan pientenkin aivohalvausten jälkeen. Welsh ym. (1995) havaitsivat, että AD-potilaiden semanttiset virheet ja kiertoilmaukset olivat yhteydessä vasemman mesiaalisen ja lateraalisen ohimolohkon aineenvaihduntaan, jota mitattiin positroniemissiotomografialla (PET) ja fluoro-d-glukoosin (FDG) emissiotekniikalla. Myös vasen etummainen ohimoalue on ollut osallisena (Tranel, 1992). Trenerry ym. (1995) kuitenkin raportoivat, että 31:llä vasemman ja 24:llä oikean lobektomian saaneella potilaalla, joilla oli vasemman aivopuoliskon kielellinen lateralisaatio, varovasti rajattu oikean tai vasemman ohimolohkon etulohkoleikkaus ei vaikuttanut positiivisesti tai negatiivisesti BNT-suorituskykyyn. BNT ei myöskään ollut herkkä epileptisen fokuksen puolen suhteen tutkimuksessa, johon osallistui idiopaattista epilepsiaa sairastavia potilaita (Haynes & Bennett, 1990), eikä potilailla, joille oli tehty anteriorinen temporaalilobektomia (Cherlow & Serafetinides, 1976). Testi on herkkä subkortikaalisille sairauksille (multippeliskleroosi ja Parkinsonin tauti), vaikka globaali psyykkinen status olisi vain lievästi häiriintynyt; lisäksi vastaukset olivat hitaampia kuin normaaleilla kontrolleilla (Beatty & Monson, 1989; Lezak, Whitham, & Bourdette, 1990).

Kuten muissakin testeissä, visuaalisen hahmottamisen eheys on tarkistettava, jos virheitä esiintyy. Kaplan ja Goodglass (1983) totesivat, että erityisesti potilailla, joilla on oikean otsalohkon vaurio, saattaa esiintyä ”fragmentointivasteet” (esim. huuliharpun suukappale tulkitaan linja-auton ikkunariviksi; Lezak, 1995).