Bulgarian naiset eivät tarvitse ”patrioottien” suojelua

Katu Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa. Kuvassa: Ulitsa Ignatiev.Flickr

Olin muutama vuosi sitten baarissa ystäväni kanssa puhumassa matkasta, jonka olin tehnyt poikaystäväni kanssa, joka oli helposti tunnistettavissa ulkomaalaiseksi nimensä perusteella. Yhtäkkiä lähelläni istunut tuntematon henkilö kääntyi kutsumatta antamaan minulle alentavia ”neuvoja” parisuhteeseeni liittyen tyyliin: ”Jos seurustelet ulkomaalaisten kanssa, saat vain sitä, että sinua pannaan ja jätetään”.

Vaikkakin tämä varmasti kalpenee verrattuna siihen, että joutuu katsomaan, kuinka bulgarialaiset miehet hakkaavat rakkaansa kadulla vain siksi, että hän on ulkomaalainen, muistan silti tunteneeni kylmäävän oloa siitä, että mies, joka ei tiennyt nimeäni, saati sitten mitään minusta ihmisenä, katsoi oikeudekseen tuomita kumppanivalintani.

Toisin kuin tämän tuntemattoman kanssa, jonka kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä kansallisuutta lukuun ottamatta, se henkilö, jonka hän ”hylkäsi”, oli se, jonka kanssa jaoin ajatukseni, unelmani, kotini – kaiken sen merkittävän ja intiimin, joka tekee minusta sen ihmisen, joka olen. En voi edes alkaa kuvitella, miten tällainen ”patriootin” tunkeutuminen yksityiselämääsi satuttaa ja raivostuttaa, kun se toteutetaan katuväkivallalla.

Joitakin Sofiassa viime vuosina tapahtuneista vakavimmista viharikoksista on kohdistunut tummaihoisiin miehiin heidän bulgarialaisten vaimojensa tai tyttöystäviensä seurassa. Kaikkien näiden hyökkäysten taustalla näytti olevan tunne siitä, että bulgarialaismiesten ”syntymäoikeuksia” bulgarialaisiin naisiin nähden on ”loukattu”.

Tämä väite yksinoikeudesta naisten päätöksiin ilmaistiin suorasukaisesti Sofiaa vuosia koristaneissa graffiteissa, jotka karkeasti käännettynä kuuluivat seuraavasti: ”Bulgarialaiset miehet, älkää antako tyttärienne tapailla ulkomaalaisia.”

Jos silloin tämä oli jokseenkin marginaalinen viesti, viime aikoina olemme todistaneet virallisen julkisen keskustelun muukalaisvihamielisen machismin nousua, joka keskittyy outoihin sanayhdistelmiin, kuten ”kotimaamme, naisemme”, ”rajamme, naisemme”, ”turvallisuutemme, naisemme”.

Vaikka tämä viimeaikainen retoriikka keskittyy pääasiassa pakolaisiin, yhteinen säie on se, että vain ”isänmaallisten” etuoikeutetun kerhon pitäisi päättää siitä, mikä on parasta ”kauniimmalle sukupuolelle”. Reilumpi ennen kaikkea arvostelukyvyn, elämänvalintojen ja viime kädessä kyvyn olla itsenäisiä toimijoita omassa elämässään.

Paradoksaalista on se, että samalla kun bulgarialaiset ”patriootit” tuntevat tarvetta ”puolustaa” bulgarialaisia naisia heidän ulkomaalaisten kumppaneidensa mielikuvituksellisilta vääryyksiltä, bulgarialaisten miesten heille aiheuttama todellinen hyväksikäyttö voidaan helposti vapauttaa samojen patriarkaalisten arvojen perusteella.

Mainitakseni vain yhden monista viime vuosien järkyttävistä tapauksista, hänen entinen poikaystävänsä ja hänen ystävänsä roiskivat tyttöä viidellä litralla maalia, ja he myös kuvasivat hyökkäyksen ja julkaisivat kuvamateriaalin verkossa. Tyttö selvisi hädin tuskin hengissä tästä hirvittävästä väkivallanteosta ja kärsi vakavista palovammoista, näkövammoista ja syvästä psykologisesta traumasta. Tekijöitä sen sijaan syytettiin huliganismista ja heidät tuomittiin noin 750 euron sakkoihin.

Tiedotusvälineet eivät puolestaan kaihtaneet uutisointia, jossa korostettiin uhrin väitettyä uskottomuutta tai otsikoita, joissa siteerattiin hyökkääjän lausuntoa, jonka mukaan hän ei ole katunut. Uhri ei säästynyt edes kauhistuttavan kuvamateriaalin levittämiseltä tiedotusvälineissä. Kun otetaan huomioon raporttien häpeällinen sävy, on tuskin yllättävää, että uutisfoorumeita hallitsivat suosionosoitukset niille, jotka olivat ”antaneet oikeutta”.

Militanttinen isänmaallisuus ja väkivalta

Jos yhteys militanttisen isänmaallisuuden, patriarkaalisten arvojen ja naisiin kohdistuvan väkivallan välillä tuntuu edelleen sattumanvaraiselta, kannattaa miettiä viimeisintä ”patrioottista sankaria”, Dinko-Valevia, joka on organisoinut omankädenoikeudellisia ryhmittymiä, joiden tehtävänä on ”metsästää” maahantulijoita Bulgarian rajoilla.

Valev ilmestyi hiljattain uudelleen uutisiin, ja häntä syytetään tyttöystävänsä järjestelmällisestä pahoinpitelystä, joka on tiettävästi ollut useita kertoja sairaalassa ja sieltä pois.

Vaikkakin häntä perustellaan epäitsekkäänä ritarillisena tekona, tämä ”naisidemme isänmaallinen puolustaminen” vaikuttaa enemmänkin suojelurikollisuudelta. Viimeksi kun minut vedettiin mukaan aiheesta käytyyn keskusteluun, minulle kerrottiin, että termi ”meidän” viestittää yksinkertaisesti kiintymystä. No, kun kiintymystä ei vastata vastavuoroisesti, vaan se pakotetaan kiintymyksen kohteeseen, me kaikki tiedämme, mikä on oikea termi sille.

Kölnissä vuoden 2016 uudenvuoden juhlallisuuksien aikana tapahtuneet hyökkäykset naisia vastaan herättivät Bulgariassa jälleen uuden machomaisen muukalaisvihan aallon.

Hyvää tarkoittavat poliitikot, joista monet näyttävät olevan vakuuttuneita siitä, että feminismi on länsimaisen dekadenssin tuote tai lesbojen juoni ja että syvällä sisimmässään jokainen ”normaali nainen” kaipaa vakuutusta siitä, että rohkea mies suojelee häntä maailman uhkilta, tekivät juuri näin. Täynnä paatosta he rauhoittelivat ”omia” naisiaan – äitejä, tyttäriä, vaimoja ja siskoja, sillä mitä muuta naiset ovat kuin miesten sukulaisia? – että he vartioivat heitä.

Machopatriootit – samantyyppiset, jotka kokevat olevansa oikeutettuja rangaistessaan ”pettäviä huoria” – yhtyivät kuoroon ja lupasivat toimia ihmiskilpenä bulgarialaisten naisten ja ulkomaalaisten miesten välillä.

Julkiset intellektuellit ja jopa juristit hyppäsivät kelkkaan ja omaksuivat tämän heimojen itsepuolustusretoriikan ja arvostelivat Saksan hallitusta, poliisia ja tiedotusvälineitä siitä, että ne tekivät työnsä käynnistämällä rikostutkinnan iskuista sen sijaan, että olisivat ryhtyneet muukalaisvihamielisiin puhdistuksiin maahanmuuttajia vastaan.

Kummallista kyllä, ajatukset tasa-arvosta eivät muokanneet sitä seurannutta ”keskustelua”. Sen sijaan yleinen viesti kiteytyi seuraavaan: ”Muslimit ovat barbaarisia, me olemme valistuneita ja sivistyneitä. He eivät anna naistensa ajaa autoa, me annamme omiemme ajaa, annamme heidän myös liittyä armeijaan ja päästä politiikkaan”. Ja joka kerta, kun nainen sarkastisesti kysyi: ”Te annatte meidän ajaa?”, todellinen macho ei vain voi käsittää, mikä sai naisen kohottamaan kulmakarvojaan.

Kotona kasvatettu seksuaalinen väkivalta

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Hetken aikaa bulgarialaiset naiset saivat tarpeekseen tästä kaksinaamaisesta ”ritarillisuudesta”. Sosiaalinen media täyttyi naisten vihaisista kertomuksista, jotka koskivat miesten kotoperäistä epäkunnioitusta ja väkivaltaa, jota he olivat joutuneet kokemaan tai todistamaan.

Patriarkaalisten arvojen pysyvyyden vuoksi perheväkivalta vältti edelleen monien myötätuntoa – perusteluina käytettiin esimerkiksi seuraavia sanoja: ”naisen on täytynyt ansaita se” tai ”se, mitä kotona tapahtuu, on yksityisasia”. Yhtenä toistuvana aiheena oli kuitenkin tunnustelu koulussa – nöyryyttävä ”vihkiminen”, jonka sukupolvet bulgarialaisia tyttöjä joutuvat kestämään päivästä toiseen ja jonka opettajat hylkäävät ”luonnollisena osana” aikuistumista.

Jotkut ehkä pitävät sitä kasvatuksellisena – oppii paikkansa yhteisössä jo varhain. Peruskoulussa tämä paikka on pulpettisi. Välitunnilla joko istut kärsivällisesti sen ääressä tai uskaltaudut omalla vastuullasi poikien omistamaan koulun ”julkiseen tilaan”, jossa sinua kouritaan aggressiivisesti joka askeleella.

Seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuus leijui mielessäni synkkänä pilvenä nuoruuteni jokaisessa vaiheessa. Ala-asteella se oli kopelointia koulun sisällä, sitten satunnaista takapuoleen läpsimistä ikäiseni pojan toimesta kadulla. Kun olin 12-vuotias ja leikin vielä nukeilla ja legoilla, olin jo oppinut ylittämään kadun ennaltaehkäisevästi joka kerta, kun näin poikaryhmän kävelevän minua kohti keskellä kirkasta päivää.

Teini-ikäisenä elin jatkuvassa paniikissa siitä, että minut raiskattaisiin lopulta – niin kävi useille läheisille ystävilleni. Pohdin usein tätä kauhistuttavaa tulevaisuudennäkymää ja yritin vakuuttaa itselleni, että jos niin kävisi, minun täytyisi selvitä siitä, etten saisi antaa hirviön viedä minulta tahtoa ja oikeutta jatkaa elämääni.

Samaan aikaan opettelin olemaan koko ajan valppaana, täysin tietoisena siitä, että tämä ei ehkä riitä. Minulla oli muutama tilaisuus, jolloin juoksin niin nopeasti kuin pystyin, jolloin piileskelin satunnaisissa rakennuksissa liian nolona soittaakseni tuntemattoman asunnon kelloa, kun sydämeni jyskytti kauhistuttavasta ajatuksesta: ”

Yliopistossa opin jättämään huomiotta baareissa hengailevien miesporukoiden kissanhuudot. Silti minua hämmästytti aina, miten paljon raivoa purkautui passiivisesta reaktiostani – kävelin vain eteenpäin silmää räpäyttämättä, en kiirehtinyt vauhtiani, en kääntynyt ympäri, en katsonut pelokkaasti olkani yli. En reagoinut millään tavalla sanallisesti tai ruumiillisesti – en siis osoittanut pelkoa tai kunnioitusta heidän kiistatonta miesvaltaisuuttaan kohtaan. Alun karkeista huomautuksista seurasivat väkivaltaiset rivoukset, kiroilut ja pakolliset: ”Narttu, kuka luulet olevasi?”

Muistelmat tällaisesta jokapäiväisestä pahoinpitelystä – ja paljon pahemmasta – joita bulgarialaiset naiset jakoivat Kölnin iskuja seuranneen machismin nousun jälkeen, jäivät tiedotusvälineiltä huomaamatta. Tiedotusvälineet vain jatkoivat miespuolisten poliitikkojen ja julkisten älymystön edustajien kutsumista selittämään, miten he suojelisivat ”omia” naisiaan.

Ja tilaisuus avoimeen keskusteluun, joka on liian pitkään ollut kiireellistä, mutta joka on kuitenkin puuttunut, menetettiin. Loppujen lopuksi on paljon helpompaa tuomita yhteiskuntia, joita ei tunne, kuin tarkastella omaa yhteiskuntaansa ja myöntää vastuunsa sen epäkohdista.

Seksuaalinen väkivalta on Bulgariassa, kuten muuallakin, kauhistuttavaa todellisuutta hämmästyttävän suurelle osalle naisista, ja silti se pysyy näkymättömissä, koska siitä raportoidaan harvoin. Niin kauan kuin siitä ei ilmoiteta, se ei ole yhteiskunnallinen ongelma – ja niin kauan kuin siitä ei keskustella ja siihen ei puututa yhteiskunnallisena ongelmana, se jää suurelta osin ilmoittamatta.

Ja sadattuhannet bulgarialaiset naiset joutuvat kokemaan sen kauhut yksin. Aivan kuten ne, jotka joutuvat perheväkivallan uhriksi – muuten heidät saatettaisiin leimata hysteerisiksi, koska he häiritsevät ihmisiä ”intiimielämänsä” yksityiskohdilla. Aivan kuin väkivallassa, oli se sitten perheväkivaltaa tai ei, voisi olla mitään intiimiä.

Rikollisuudesta tulee yhteiskunnallinen vastuumme, kun viljelemme julkisia asenteita ja kulttuurisia hyväksyttävyysnormeja. Tässä poliittinen eliitti, joukkotiedotusvälineet ja koko yhteiskunta kantavat vastuun rikollisuuden ja vihan mallien vahvistamisesta jättämällä ne suoralta kädeltä tuomitsematta.

Esittämällä ihmisoikeusloukkaukset sankaritekoina, normalisoimalla hyökkääjän ”syyt” halveksittavaan rikokseen, tukahduttamalla aggression uhrien epäkohdat yksityisasiana, meistä – ei ulkopuolisesta heistä – tulee kollektiivinen väkivallan tekijä.