Ihmisen uudet tartuntataudit: Volume 9, Number 3-March 2003 – Emerging Infectious Diseases journal – CDC
To the Editor: Tartuntalähdettä on aina pidetty äärimmäisen tärkeänä tekijänä epidemiologiassa. Ihmisen tartuntataudit voidaan luokitella tartuntalähteen mukaan antroponooseihin (kun tartuntalähteenä on tarttuva ihminen; ihmisten välinen siirtyminen on tyypillistä), zoonooseihin (tartuntalähteenä on tarttuva eläin; ihmisten välinen siirtyminen on harvinaista) ja sapronooseihin (tartuntalähteenä on abioottinen substraatti, eloton ympäristö; ihmisten välinen siirtyminen on poikkeuksellista). Tartuntalähde on usein reservuaari tai ekologisesti ilmaistuna elinympäristö, jossa taudin aiheuttaja yleensä viihtyy, kasvaa ja lisääntyy. Useimmille zoonooseille ja sapronooseille on ominaista, että kun tauti on tarttunut ihmiseen, epidemiaketju yleensä katkeaa, mutta kliininen taudinkulku voi joskus olla varsin vakava, jopa kuolemaan johtava. Ekologisen säännön mukaan pakollinen loinen ei saa tappaa isäntäänsä hyötyäkseen sopeutuneesta pitkäaikaisesta symbioosista, kun taas satunnaisesti hyökkäävä vieras isäntä, kuten ihminen, saattaa sairastua vakavaan tautiin tai jopa kuolla nopeasti loiseen, koska evolutiivista sopeutumista kyseiseen isäntään ei ole (1). Tässä kirjeessä käsitellään vain mikrobien aiheuttamia infektioita; metazoan-invaasio ja -tartunnat on jätetty pois.
Antroponoosit (kreik. ”anthrópos” = ihminen, ”nosos” = tauti) ovat tauteja, jotka tarttuvat ihmisestä ihmiseen. Esimerkkejä ovat vihurirokko, isorokko, kurkkumätä, tippuri, rengasmato (Trichophyton rubrum) ja trikomoniaasi.
Zoonoosit (kreik. ”zoon” = eläin) ovat elävistä eläimistä ihmisiin tarttuvia sairauksia (2). Näitä tauteja kutsuttiin aiemmin antropozoonooseiksi, ja ihmisestä eläimeen tarttuvia tauteja kutsuttiin zooantroponooseiksi. Valitettavasti monet tutkijat käyttivät näitä termejä käänteisessä merkityksessä tai umpimähkäisesti, ja asiantuntijakomitea päätti luopua näistä kahdesta termistä ja suositteli, että ”zoonoosit” tarkoittaisivat ”tauteja ja infektioita, jotka siirtyvät luonnostaan selkärankaisten eläinten ja ihmisen välillä” (3). Rajallinen määrä zoonoosien aiheuttajia voi aiheuttaa laajoja taudinpurkauksia; monet zoonoosit herättävät kuitenkin suuren yleisön huomion, koska infektioihin liittyy paljon kuolemantapauksia. Lisäksi zoonoosit ovat joskus tarttuvia sairaalahenkilökunnalle (esim. verenvuotokuume). Zoonoosit voidaan luokitella sen mukaan, missä ekosysteemissä ne leviävät. Luokittelu on joko synantrooppisia zoonooseja, joilla on urbaani (kotieläin) kierto, jossa tartuntalähteenä ovat kotieläimet ja synantrooppiset eläimet (esim. urbaani raivotauti, kissan raapimatauti ja zoonoottinen rengasmato), tai eksoantrooppisia zoonooseja, joilla on sylvääskierto luonnollisissa pesäkkeissä (4 ) ihmisen elinympäristön ulkopuolella (esim. arboviroosit, luonnonvaraisten eläimien raivotauti, Lymen borrelioosi ja tularemia). Jotkin zoonoosit voivat kuitenkin kiertää sekä kaupunkien että luonnon kiertokulussa (esim. keltakuume ja Chagasin tauti). Useat zoonoosien aiheuttajat ovat niveljalkaisten levittämiä (5), toiset tarttuvat suoran kosketuksen kautta, ravinnon välityksellä (elintarvikkeiden ja veden välityksellä) tai aerogeenisesti (ilman välityksellä) ja jotkut jyrsijöiden välityksellä.
Sapronoosit (kreikaksi ”sapros” = mätänevä; ”sapron” tarkoittaa ekologiassa mätänevää orgaanista substraattia) ovat abioottisesta ympäristöstä (maaperästä, vedestä, mätänevistä kasveista tai eläinten ruumiista, ulosteista ja muista substraateista) tarttuvia ihmisen sairauksia. Sapronoottisen mikrobin tärkeimpiä ominaisuuksia ovat taudinaiheuttajan kyky kasvaa saprofyyttisesti ja lisääntyä näissä substraateissa (eli ei ainoastaan selviytyä tai kontaminoida niitä sekundaarisesti). Sapronoottisilla mikrobeilla on siis kaksi erilaista elämäntapaa: saprofyyttinen (abioottisessa substraatissa huoneenlämmössä) ja parasiittinen (patogeeninen, homeotermisen selkärankaisen isännän lämpötilassa). Tyypillisiä sapronooseja ovat viskeraaliset mykoosit, joita aiheuttavat dimorfiset sienet (esim. kokkidioidomykoosi ja histoplasmoosi), ”monomorfiset” sienet (esim. aspergilloosi ja kryptokokkoosi), tietyt pinnalliset mykoosit (Microsporum gypseum), eräät bakteeritaudit (esim. legionelloosi) ja alkueläinten aiheuttamat mykoosit (esim. primaarinen amebi-meningoenkefalitis). Eläinten solunsisäiset loiset (virukset, riketsiat ja klamydiat) eivät voi olla sapronoosin aiheuttajia. Termi ”sapronoosi” otettiin käyttöön epidemiologiassa hyödyllisenä käsitteenä (6-8). Asiantuntijakomitea käytti näistä taudeista termiä ”sapro-zoonoosit”, joka on määritelty siten, että niillä on sekä selkärankainen isäntä että muu kuin eläinperäinen kehityspaikka tai varasto (orgaaninen aines, maaperä ja kasvit) (3,9). Termi sapronoosit on kuitenkin sopivampi, koska eläimet eivät ole tartuntalähde ihmisille. Antroponoosit ja zoonoosit ovat yleensä ihmis- ja eläinlääketieteen mikrobiologien ammatillisen toiminnan aloja, kun taas sapronoosit voivat olla ympäristömikrobiologien alaa. Sapronoosien alidiagnosointiaste on todennäköisesti korkeampi kuin antroponoosien ja zoonoosien, ja sekä sapronoosien ilmaantuvuuden että lukumäärän odotetaan kasvavan. Legionelloosi, Pontiac-kuume, ei-tuberkuloottiset mykobakterioosit ja primaarinen amebien aiheuttama meningoenkefaliitti ovat muutamia sapronooseja, joita on esiintynyt viime vuosikymmenellä. Lisäksi immunosuppressiopotilaiden opportunististen infektioiden määrä on kasvanut huomattavasti; monet näistä taudeista ja jotkin nosokomiaaliset infektiot ovat itse asiassa myös sapronooseja.
Kuten missä tahansa luokittelussa, ihmisten sairauksien ryhmittelyssä epidemiologisiin luokkiin infektiolähteen mukaan on tiettyjä sudenkuoppia. Joitakin niveljalkaisten välittämiä tauteja (kaupunkien keltakuume, denguekuume, epidemiallinen lavantauti, puutiaisaivotulehdus, epidemiallinen relapsoiva kuume ja malaria) voidaan pitää pikemminkin antroponooseina kuin zoonooseina, koska tartunnanlevittäjän tartuntavaarallisen veren luovuttaja on tartunnan saanut ihminen eikä selkärankainen eläin. Ihmisen tartunnan aiheuttaa kuitenkin (selkärangaton) eläin, jossa taudinaiheuttaja lisääntyy, ja siksi käytetään mieluummin termiä zoonoosi. HI-virus on peräisin apinoilta, ja se on levinnyt luonnonvaraisten kädellisten keskuudessa ja saanut vahingossa tartunnan ihmisiin, jotka ovat metsästäneet tai syöneet kädellisiä; ihmisen tautia (aidsia) olisi näin ollen voitu pitää zoonoosina aivan alkuvaiheessa, mutta myöhemmin se on levinnyt ihmispopulaatiossa tyypillisenä antroponoosina ja aiheuttanut nykyisen pandemian. Vastaavasti influenssapandemiakannat kehittyivät lintuinfluenssa A -viruksista tapahtuneen antigeenisiirtymän kautta. Joidenkin taudinaiheuttajien tai niiden genotyyppien osalta sekä eläimet että ihmiset ovat samanaikaisia reservooseja (hepatiitti E -virus, Norwalkin kaltainen calicivirus, enteropatogeeninen Escherichia coli, Pneumocystis, Cryptosporidium, Giardia ja Cyclospora); näitä tauteja voidaan kutsua ehdollisesti antropozoonooseiksi. Muita vaikeuksia voi esiintyä itiöllisten bakteerien (Clostridium ja Bacillus) aiheuttamien sairauksien luokittelussa: Niiden tartuntavaaralliset itiöt säilyvät maaperässä tai muussa alustassa hyvin pitkiä aikoja, vaikka ne syntyvät yleensä kasvullisen kasvun jälkeen abioottisessa ympäristössä, johon voi kuulua myös eläinten raatoja. Näitä tauteja olisi siksi kutsuttava sapronooseiksi. Joidenkin muiden taudinaiheuttajien osalta sekä eläimet että abioottinen ympäristö voivat olla säiliö (Listeria, Erysipelothrix, Yersinia pseudotuberculosis, Burkholderia pseudomallei ja Rhodococcus equi), ja tauteja voitaisiin itse asiassa kutsua saprozoonooseiksi (not sensu 9 ), koska niiden lähteenä voi olla joko eläin tai abioottinen substraatti.
Liitteessä on suppea luettelo antropo-, zoo- ja sapronoosista.
Alkuun