Liikunta ei ole ALS:n kehittymisen riskitekijä

Amyotrofinen lateraaliskleroosi (ALS) on liikehermosolujen sairaus, joka yleensä johtaa kuolemaan kuukausista vuosiin. Parannuskeinoa ei ole olemassa. Siitä lähtien, kun Lou Gehrigillä, kuuluisalla urheilijalla, diagnosoitiin tauti 1930-luvun lopulla, on oltu kiinnostuneita fyysisen aktiivisuuden ja ALS:n kehittymisen välisestä suhteesta – joidenkin tutkimusten mukaan riski on suurempi aktiivisuuden lisääntyessä, mikä johtuu oletettavasti hermosolujen häviämiseen johtavasta hapetusstressistä. Suuressa, väestöpohjaisessa tapaus-verrokkitutkimuksessa Pupillo ja kollegat (2014) pyrkivät tutkimaan tätä suhdetta tarkemmin.

Tekijät tekivät >4 vuotta kestäneen tutkimuksen, jossa kerättiin hiljattain diagnosoituja ALS-tapauksia suuressa eurooppalaisessa konsortiossa. Osallistumiskelpoiset potilaat olivat yli 18-vuotiaita, ja heillä oli diagnosoitu mahdollinen, todennäköinen tai lopullinen ALS vakiintuneiden kriteerien perusteella. Kunkin tapauksen osalta alueen yleislääkärit rekrytoivat kaksi kontrollia, jotka vastasivat toisiaan sukupuolen, iän (2,5 vuoden sisällä) ja asuinpaikan suhteen. Lähtötietojen keräämisen lisäksi tapauksille ja kontrolleille tehtiin strukturoitu haastattelu, johon sisältyi työhistoria, urheilu- ja vapaa-ajan harrastukset, fyysinen aktiivisuus ja traumahistoria. Urheiluun ja fyysiseen aktiivisuuteen liittyvä liikunta muunnettiin kunkin aktiviteetin metabolisten ekvivalenttien (MET) arvioiksi ja kerrottiin aktiviteettiin käytettyjen vuosien ja viikkotuntien lukumäärällä, jotta kullekin tutkittavalle saatiin kumulatiivinen MET-pistemäärä.

Tutkimukseen otettiin mukaan yhteensä 652 ALS-potilasta ja 1166 kontrollihenkilöä, ja riskit laskettiin logistista regressiota käyttäen. Tapausten mediaani-ikä oli 66 vuotta ja kontrollien 67 vuotta. Painoindeksin (BMI) mediaani oli 23,9 tapauksilla ja 25,7 kontrolleilla. ALS-potilaista 301:llä diagnosoitiin varma ALS, 276:lla todennäköinen ALS ja 75:llä mahdollinen ALS.

Tekijät havaitsivat, että yleinen fyysinen aktiivisuus oli yhteydessä merkitsevästi pienempään riskiin sairastua ALS:iin , samoin kuin työhön liittyvä fyysinen aktiivisuus (korjattu OR, 0,56; 95 %:n CI, 0,36-0,87) ja osallistuminen järjestettyihin urheilulajeihin (korjattu OR, 0,49; 95 %:n CI, 0,32-0,75). Korkeammat kumulatiiviset MET-pisteet korreloivat käänteisesti ALS:n kehittymisriskin kanssa.

Tutkittaessa traumaattisia vammoja kirjoittajat havaitsivat, että vain useamman kuin yhden päävamman sairastamishistoria liittyi suurentuneeseen riskiin sairastua ALS:iin (OR, 2,82; 95 %:n CI, 1,22-6,56). Traumaattisten vammojen yleisen esiintyvyyden ei havaittu eroavan merkittävästi tapausten ja kontrolliryhmien välillä. Keskimääräinen ALS:n puhkeamisikä oli 67,1 vuotta potilailla, jotka olivat fyysisesti passiivisempia, ja 61,5 vuotta potilailla, joilla oli työhön tai urheiluun liittyvää fyysistä aktiivisuutta (p<.0001), joskin tämä yhteys heikkeni, kun tiedot mukautettiin syntymäkohortin mukaan.

Tämä tärkeä tutkimus osoittaa, että fyysinen aktiivisuus ei ole ALS:n kehittymisen riskitekijä, vaan se saattaa itse asiassa suojata – toisin kuin muissa aiemmissa tutkimuksissa sekä useista urheilijoiden korkean profiilin ALS-tapauksista saaduissa anekdoottisissa todisteissa. Tutkimuksessa on toki rajoituksia, kuten mahdollinen muistutusvirhe ja se, että haastattelijat eivät olleet sokeita. Tämä työ on kuitenkin ehkä toistaiseksi parasta näyttöä liikunnan ja ALS:n välisestä suhteesta. Potilaat, joilla on juuri diagnosoitu tauti, kysyvät usein lääkäreiltä, ovatko erilaiset altisteet saattaneet olla syynä; tämä tutkimus poistaa liikunnan tuosta mahdollisesta luettelosta.