The APIE Approach in Nursing

Kirjoittanut Raymond H.

Johdanto

Nykyaikainen hoitotyön käytäntö on monipuolinen ja haastava ala. Sairaanhoitajat osallistuvat yhä useammin monimutkaiseen päätöksentekoon, kun heidän roolinsa terveydenhuoltojärjestelmässä laajenee (Cherry ja Jacob, 2016). Kaikkien hoitopäätösten taustalla on tarve tunnistaa ongelman lähde ja sen jälkeen kehittää sopiva lähestymistapa ongelman ratkaisemiseksi. Päätöksenteon avuksi on suositeltavaa, että sairaanhoitajat ottavat käyttöön ongelmanratkaisun ja hoidon suunnittelun viitekehyksiä tai malleja (Johansen ja O’Brien, 2016). Arviointi, suunnittelu, toteutus ja arviointi -lähestymistapa, joka tunnetaan myös nimellä APIE (Yura ja Walsh, 1967), on yleisesti käytetty lähestymistapa hoidon suunnitteluun hoitotyön käytännössä. Tämä lähestymistapa kannustaa systemaattiseen ja täsmälliseen lähestymistapaan potilaan hoitoon, johon sisältyy hoitoprosessin kokonaisvaltainen näkökulma. Tämän artikkelin tavoitteena on arvioida APIE:n yksittäisiä osatekijöitä ja lähestymistapaa kokonaisuutena hoitotyön käytännön kannalta.

Arvioiminen

APIE:n ensimmäinen vaihe on ”arviointi”, joka sisältää esittävän valituksen ja yksittäisen potilaan kokonaistilinpäätöksen perusteellisen analysoinnin (Hill, 2015). Arviointiprosessi ei ole esillä olevien ongelmien luettelo, vaan kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten tietojen järjestelmällisempi yhdistäminen. Kvantitatiivisiin tietoihin kuuluvat potilaan fysiologinen tila, mukaan lukien rutiinihavainnot (lämpötila, paino, verenpaine, pulssi) ja spesifisemmät arvioinnit, kuten fyysinen tutkimus ja tutkimusten tulkinta (Lewis ym., 2016). Vaikka pelkät kvantitatiiviset tiedot voivat antaa viitteitä potilaan diagnoosista, hoitotyön kokonaisvaltainen luonne edellyttää potilaan subjektiivisen hyvinvoinnin ja laadullisten näkökohtien, kuten ajatusten, odotusten ja huolenaiheiden, huomioon ottamista. Nämä olisi saatava esiin, jotta voidaan luoda perusta potilaan rauhoittamiselle tai emotionaalisten ja psykologisten tukitarpeiden käsittelemiselle varhaisessa vaiheessa konsultaation aikana (Hill, 2015).

Arviointiprosessia voidaan pitää perustavanlaatuisena osana potilaan hoidon suunnittelua, ja se muodostaa sairaanhoitajan ja potilaan välisen vuorovaikutuksen tärkeimmän tiedonkeruuvaiheen (Lewis ym., 2016). Sairaanhoitajat käyttävät tiedonkeruuseen useita tekniikoita ja lähestymistapoja, kuten anamneesin ottamista, tutkimista ja tutkimusten tilaamista, jotka kaikki voivat antaa tietoa päätöksentekoprosessiin. Siksi APIE:n alkuvaihetta voidaan pitää pätevänä lähestymistapana tietojen keräämiseen yksittäisen potilaan hoidon suunnittelua varten.

Suunnittelu

Vain kun systemaattinen ja kattava arviointivaihe on saatu päätökseen, on mahdollista ryhtyä tehokkaaseen hoidon suunnitteluun. Suunnitteluun kuuluu sopivien interventioiden ja strategioiden muotoilu esillä olevan ongelman ratkaisemiseksi ottaen huomioon tilan biologiset osatekijät sekä potilaan mieltymykset (Doenges ym., 2016). Lisäksi hoidon suunnitteluun tulisi sisältyä selkeä tavoitteiden asettaminen, jotta voidaan varmistaa, että suunnitelma voidaan toteuttaa onnistuneesti. Näiden tavoitteiden tulisi olla potilaskeskeisiä, kirjattavia, havainnoitavia, ohjaavia, ymmärrettäviä, uskottavia ja käytettävissä olevien resurssien kannalta ajallisesti suhteutettuja (Hayes ja Llewellyn, 2010).

Ongelmanratkaisuun perustuvan APIE-lähestymistavan mukainen suunnittelu voi kuitenkin jäädä rajalliseksi, jos ei oteta huomioon muitakin hoitotyön malleja, mukaan lukien Roperin, Loganin ja Tierneyn (1985) elintoimintamallia (activities of living model) ja Oremin (1985) hoitotyön itsehoitomallia. Nämä mallit tarjoavat syvemmän kontekstin APIE:n periaatteiden soveltamiselle ottaen huomioon tarpeen tuottaa potilaskeskeistä hoitosuunnittelua ja tavoitteita, jotka ovat saavutettavissa ja mitattavissa potilaan tilan suhteen (Flagg, 2015). Samoin suunnittelussa olisi otettava huomioon potilaan kyky itsehoitoon, joka on olennainen osa päivittäistä toimintakykyä ja hyvinvointia (Orem, 1985). Näin ollen sairaanhoitajilla on velvollisuus tukea ja edistää potilaiden itsehoitotoimintoja, ja heidän tulisi mahdollisuuksien mukaan helpottaa näitä toimintoja osana hoidon suunnitteluprosessia.

Hoitosuunnitelmiin tulisi sisältyä hyvin jäsenneltyjä ja selkeitä vaiheita ja vaiheita, joita voidaan toteuttaa tietyn tavoitteen saavuttamiseksi ja joita potilaat, sairaanhoitajat ja muut hoitotyön ammattilaiset voivat seurata tarpeen mukaan (Blais ym., 2006). Sairaanhoitajat voivat ottaa muut hoitotiimin jäsenet mukaan päätöksentekoon tässä vaiheessa, jotta potilaalle mahdollisesti koituva hyöty voidaan maksimoida. Lisäksi henkilökohtaisen kokemuksen ja näyttöön perustuvien ohjeiden yhdistelmää voidaan käyttää optimaalisen suunnittelutavan valinnassa, mikä viittaa siihen, että hoitajien on sovellettava kriittistä ajattelua sekä intuition ja ohjeiden yhdistelmää asianmukaisten hoitotavoitteiden muotoilussa (Blais ym., 2006).

Toteuttaminen

Kuten suunnitteluvaiheessa, asianmukaisten hoitosuunnitelmien toteuttaminen edellyttää panosta paitsi hoitajalta, myös potilaalta. Sairaanhoitajien on varmistettava, että potilaan tarpeisiin vastaamiseksi tarvittavat toimet ovat asianmukaisia ja toteuttamiskelpoisia, mukaan lukien interventioiden suora toteuttaminen ja potilaan ohjaaminen tarvittaessa erikoissairaanhoitoon (Locke ja Latham, 2013). APIE-lähestymistavassa keskitytään kuitenkin tarkemmin sairaanhoitajan johtamien interventioiden rooliin ja jätetään huomiotta tukevien sairaanhoitajaroolien merkitys toteutusprosessin aikana.

Sairaanhoitajan johtamien interventioiden lisäksi potilaita olisi tuettava ja koulutettava itsehoidon edistämiseksi (Wilkinson ja Whitehead, 2009). Lisäksi on harkittava huolellisesti käytettävissä olevia resursseja ja tukea, jotta voidaan varmistaa, että hoitosuunnitelma soveltuu yksittäiselle potilaalle ja hänen ympäristöönsä (esim. sairaala- tai yhteisöympäristöön). Omahoito vaihtelee yksinkertaisesta potilaan omasta lääkehoidosta monimutkaisempiin prosesseihin, joissa potilaat ovat vastuussa oireiden tunnistamisesta ja elämäntapojen/käyttäytymisen muutoksista. Nursing and Midwifery Council (2018) julkaisee sairaanhoitajille tarkoitetun säännöstön, johon sisältyy sairaanhoitajan rooli itsehoidon tukemisessa herkällä ja myötätuntoisella tavalla. Näin ollen käytännön standardien ja ammatillisten käytännesääntöjen noudattamisen varmistamiseksi APIE-järjestelmän täytäntöönpanoprosessissa olisi tasapainotettava sairaanhoitajan johtamien hoitojen tarve ja strategiat, joilla edistetään yksilöllistä hyvinvointia ja voimaantumista omahoidossa.

Lisäksi APIE-järjestelmän ongelmanratkaisuun perustuvassa lähestymistavassa korostetaan suunnitelman asianmukaisen toteuttamisen tarvetta, mutta sairaanhoitajan ja potilaan laajemmat roolit on otettava huomioon yksilöllisen hoidon toteuttamiseksi. Tähän sisältyy potilaan kunnioittamisen ja arvokkuuden ydinkomponentit, jotka olisi säilytettävä aina, sekä kulttuurisensitiivisen hoidon toteuttaminen (NMC, 2018). Sairaanhoitajat, jotka suhtautuvat myötätuntoisesti ja huomaavaisesti muihin kulttuureihin ja potilaan uskomuksiin, kehittävät nimittäin todennäköisemmin vahvoja terapeuttisia suhteita, joiden on osoitettu edistävän hoitosuunnitelmien noudattamista ja parantavan hoitotuloksia (Hagerty ja Patusky, 2003).

Arvioiminen

APIE-lähestymistapa huipentuu hoitosuunnitelman toteuttamisen arviointiin, joka on olennaista, kun halutaan varmistaa, että hoidon päämäärät on saavutettu, ja samalla se antaa mahdollisuuden mukauttaa hoitosuunnitelmaa siinä tapauksessa, että hoitotyön tarpeet ovat jääneet täyttymättä. Tämä arviointiprosessi käsitteellistettiin alun perin yksittäiseksi arvioinniksi potilaan seurannan tai hoidon arvioinnin yhteydessä, mutta se on kehittynyt laajemmaksi prosessiksi, jossa seurataan hoitoa ja mukautetaan interventioita ajan mittaan (Barrett ym., 2014). Hoitotavoitteiden saavuttamista ja niiden soveltuvuutta tuleviin hoitojaksoihin on pohdittava erityisesti potilaan ja sairaanhoitajan tekijöiden perusteella.

Arviointiprosessi ei kuitenkaan ole pelkkä kliininen arviointiprosessi, vaan sitä voidaan pitää keskeisenä osana sairaanhoitajan yleistä ammatillista kehittymistä ja keskeisenä oppimisprosessina (Barrett ym., 2014). Reflektiivinen käytäntö tunnustetaankin yhä useammin sairaanhoitajan ammatin perustavanlaatuiseksi osa-alueeksi, jonka avulla ammatinharjoittajat voivat kehittää vahvuuksiaan ja kohdistaa heikkouksiaan potilaan hoidossa (Redmond, 2017). Arviointiprosessin avulla ammatinharjoittajat voivat siis osallistua potilaan yksilölliseen hoidon suunnitteluun sekä ammatilliseen kehittymiseen, joka perustuu tähän mennessä toteutetun hoidon reflektointiin.

Apie-lähestymistavan laajentaminen ja parantaminen käytännössä

Vaikka APIE-lähestymistapa on perustavanlaatuinen osa nykyaikaisen hoitotyön ongelmanratkaisua, on selvää, että lisämallien ja -prosessien käyttäminen on olennaista yksilöllisen potilaan hoidon toteuttamisen optimoimiseksi. Lisäksi jotkut kirjoittajat ovat ehdottaneet, että APIE-lähestymistapa hyötyy termien laajentamisesta ja lisäalueiden sisällyttämisestä (Hill, 2015). Esimerkiksi APIE-lähestymistavan laajentaminen sisältää jatkojalostusvaiheiden käytön ja hoidon suunnittelun jatkuvan seurannan, jotka ovat tärkeitä lisäyksiä ongelmanratkaisuun perustuvaan lähestymistapaan, jossa tunnustetaan kroonisten sairauksien hallinnan merkitys nykykäytännössä.

Jotkut kirjoittajat kannattavat lisäksi arvioinnin jälkeisen päätöksentekovaiheen sisällyttämistä lähestymistapaan, jossa virallistetaan tarve laatia suunnitelma, joka perustuu kaikkeen saatavilla olevaan näyttöön, sekä kvantitatiiviseen että kvalitatiiviseen näyttöön (Lumbers, 2018). Sopivan diagnoosin saavuttamisesta on myös se hyöty, että suunnitteluvaiheen luonteesta voidaan viestiä selkeästi useiden ammattiryhmien kesken, ja se voi antaa potilaalle ohjausta tulevista hoitotarpeista.

Aspira-lähestymistapa on suurelta osin korvannut APIE:n, ja se käsittää arvioinnin, systemaattisen hoitotyön diagnoosin, suunnittelun, toteutuksen, uudelleentarkastuksen ja arvioinnin (Lumbers, 2018). Tämä lähestymistapa on laajalti sairaanhoitajien tiedossa, ja siinä korostetaan systemaattisen lähestymistavan merkitystä diagnosoinnissa ja toteutusprosessin uudelleen tarkistamisessa ennen arviointia. APIE:n laajennuksia voidaan pitää tarkennuksina, jotka vain täydentävät lähestymistapaan sisältyvää ongelmanratkaisun perusrakennetta. Näin ollen APIE- tai ASPIRE-lähestymistapa on edelleen keskeinen osa kliinistä päätöksentekoa nykyaikaisessa hoitotyössä.

Johtopäätös

Yhteenvetona voidaan todeta, että APIE-lähestymistapa on edelleen yleisesti käytetty ja perusteltu lähestymistapa hoidon suunnitteluun hoitotyössä. Jokainen APIE:n vaihe on perusteltu osa hoitotyön prosessia ja voi edistää tehokasta päätöksentekoa. Hoitotyön mallien käyttöä tarvitaan kuitenkin usein täydentämään APIE:n ongelmanratkaisulähestymistapaa, jotta voidaan varmistaa kokonaisvaltainen hyvinvointi ja potilaskeskeinen lähestymistapa hoitoon. Siksi APIE:tä voidaan pitää arvokkaana välineenä laajempien hoitotyön mallien yhteydessä hoidon suunnittelun ja päätöksenteon helpottamiseksi.

Barrett, D., Wilson, B., & Woodlands, A. (2014). Hoidon suunnittelu: Opas sairaanhoitajille. Lontoo: Routledge.

Blais, K., Hayes, J. S., Kozier, B., & Erb, G. L. (2006). Ammattimainen hoitotyön harjoittaminen: Concepts and perspectives. New York: Pearson/Prentice Hall.

Cherry, B., & Jacob, S. R. (2016). Nykyaikainen hoitotyö: Issues, trends, & management. Lontoo: Elsevier Health Sciences.

Doenges, M. E., Moorhouse, M. F., & Murr, A. C. (2016). Hoitotyön diagnoosikäsikirja: Asiakkaan hoidon suunnittelu, yksilöllistäminen ja dokumentointi. New York: FA Davis.

Flagg, A. J. (2015). Potilaskeskeisen hoidon rooli hoitotyössä. Nursing Clinics, 50(1), 75-86.

Hagerty, B. M., & Patusky, K. L. (2003). Sairaanhoitajan ja potilaan välisen suhteen uudelleen käsitteellistäminen. Journal of Nursing Scholarship, 35(2), 145-150.

Hayes, S., & Llewellyn, A. (2010). Hoitoprosessi: Assessment, Planning, Implementation and Evaluation in Health and Social Care. Adelaide: Reflect Press.

Hill, R. (2015). Arviointi, suunnittelu, toteutus ja arviointi (APIE). Essentials of Nursing Practice. Lontoo: Routledge

Johansen, M. L., & O’brien, J. L. (2016). Päätöksenteko hoitotyön käytännössä: käsiteanalyysi. Nursing Forum, 51(1), 40-48

Lewis, S. L., Bucher, L., Heitkemper, M. M., Harding, M. M., Kwong, J., & Roberts, D. (2016). Lääketieteellis-kirurginen hoitotyö-E-kirja: Assessment and Management of Clinical Problems, Single Volume. Lontoo: Elsevier Health Sciences.

Locke, E. A., & Latham, G. P. (Eds.). (2013). Tavoitteiden asettamisen ja tehtävien suorittamisen uusi kehitys. London: Routledge.

Lumbers, M. (2018). Lähestymistavat johtamiseen ja muutoksen hallintaan NHS:ssä. British Journal of Nursing, 27(10), 554-558.

Nursing and Midwifery Council (2018). Sairaanhoitajien ja kätilöiden säännöstö. London: NMC

Orem, D. E. (1985). Kuntoutusasiakkaan itsehoidon käsite. Rehabilitation Nursing, 10(3), 33-36.

Redmond, B. (2017). Reflektio toiminnassa: Reflektiivisen käytännön kehittäminen terveys- ja sosiaalipalveluissa. London: Routledge.

Roper, N., Logan, W. W., & Tierney, A. J. (1985). Hoitotyön elementit. Edinburgh: Churchill Livingstone.

Wilkinson, A., & Whitehead, L. (2009). Omahoidon käsitteen kehitys ja vaikutukset sairaanhoitajille: kirjallisuuskatsaus. International Journal of Nursing Studies, 46(8), 1143-1147.

Yura, H., & Walsh, M. B. (toim.). (1967). The nursing process: assessing, planning, implementing, and evaluating; the proceedings of the Continuing education series conducted at the Catholic University of America, March 2 to April 27, 1967. New York: Catholic University of America Press.

.