28-viikkoiseni – Amien tarina

Raskauteni poikani kanssa ei ollut koskaan helppo matka. Kamppailin koko ajan korkean verenpaineen ja raskausdiabeteksen kanssa, joten lääkärit odottivat, että vauva jouduttaisiin synnyttämään varhain. He tekivät kaikkensa pitääkseen kauniin poikavauvani sisällä mahdollisimman pitkään.

Joulukuussa 2016 ja noin 27 raskausviikolla jouduin sairaalaan saamaan steroidipistoksia, jotta hänen keuhkonsa kehittyisivät. Siellä ollessani tehtiin sikiöseuranta, jossa havaittiin vähentynyt kasvu ja nestettä. Kun verenpaineeni saatiin laskemaan, pääsin kotiin ajoissa jouluksi.

Seuraavalla vastaanotolla selvisi, että minulla oli B-ryhmän streptokokki, vauvani kasvu oli vähentynyt entisestään ja että hänen sydämensä syke osoitti merkkejä siitä, että hän ei ollut tyytyväinen. Lääkärit kertoivat minulle, että oli aika synnyttää. Oli pelottavaa kuulla, että minulle tehtäisiin hätäkeisarileikkaus. Vaikka poikani oli neljäs vauvani, hän oli ensimmäinen, joka saapui etuajassa ja synnytettiin keisarinleikkauksella, joten en tiennyt, mitä odottaa.

Minut vietiin synnytysosastolle ja minulle kerrottiin, että he joutuisivat antamaan minulle lääkkeitä vauvan aivojen suojaamiseksi verenvuodolta. He sanoivat, että lääkitys olisi annettava verenkiertoni kautta, mutta he eivät löytäneet suonta. Lopulta anestesialääkäri sanoi, että heidän olisi käytettävä kaulassani olevaa laskimoa, ja hermostuin vielä enemmän kuin aiemmin. Minulle kerrottiin, että he odottaisivat, että lääkitys alkaisi vaikuttaa, ennen kuin minut vietäisiin leikkaussaliin.

Kaunis poikani Mylo syntyi 28. raskausviikolla ja painoi vain 1 lb 11oz. Kun hänen tilansa oli vakiintunut, lääkärit kertoivat meille, että hänet olisi vietävä erikoissairaanhoitoon noin 50 kilometrin päähän kotoa. Kuljetusryhmä oli matkalla noutamaan häntä, enkä näkisi häntä enää ennen kuin minut itse kotiutettaisiin sairaalasta.

Myllon isä seurasi ambulanssia toiseen sairaalaan ja soitti minulle ja kertoi ajantasaista tietoa hänen tilastaan. Mylo oli hyvin huonovointinen saapuessaan uuteen sairaalaan ja hänen verenpaineensa oli hyvin alhainen. Hänelle annettiin erittäin suuri määrä lääkkeitä, jotka auttoivat monenlaisiin ongelmiin, mukaan lukien tukos vatsassa. Tukoksen vuoksi he eivät voineet saada letkua hänen vatsaansa ruokkimaan häntä ennen kuin he olivat ottaneet röntgenkuvan.

Kaksi päivää myöhemmin minut kotiutettiin sairaalasta. Kello oli 11 illalla, mutta menin suoraan Mylon sairaalaan istumaan hänen sänkynsä viereen. Halusin epätoivoisesti nähdä vauvani ja sydämeni murtui, kun näin kuinka monta johtoa häneen oli kiinnitetty sekä hengityskoneen hänen pienessä suussaan. Tunsin suurta syyllisyyttä siitä, etten ollut pystynyt pitämään häntä vatsassani ja antamaan hänen kasvaa, ja minusta tuntui, että olin pettänyt hänet. Ainoa asia, jonka pystyin hänelle tekemään, oli pusertaa hänelle maitoa, mitä tein kolmen tai neljän tunnin välein.

Sairaalassa ollessaan Mylo kamppaili nekrotisoivan enterokoliitin (NEC), verenmyrkytyksen, matalien verensokeriarvojen ja pitkittyneen keltaisuuden kanssa. Pitkät viikot kuluivat hitaasti, ja kun Mylo oli hieman yli 13 viikon ikäinen, meille kerrottiin, että voimme palata paikalliseen sairaalaan. Siihen mennessä Mylo oli alkanut syödä ilman syöttöletkua ja edistyi erinomaisesti.

Kokonaisuudessaan Mylo oli vastasyntyneen hoidossa 15 viikkoa ja yhden päivän. Nuo 105 päivää olivat elämämme vaikeimmat. Samalla kun pieni ihmeemme taisteli hengestään, meillä oli kotona kolme muuta ihmeellistä lasta, jotka joutuivat odottamaan 11 viikkoa veljensä tapaamista flunssan takia. Minulle tarjottiin majoitus sairaalassa, enkä tiedä, miten olisin selvinnyt 100 kilometrin edestakaisesta matkasta kotoa joka päivä ilman sitä. Majoituksen ansiosta sain myös viettää mahdollisimman paljon aikaa Mylon kanssa, mikä auttoi lievittämään ahdistustani hänen tilastaan.

Mylo tuli kotiin hapen avulla, ja hän käytti sitä seitsemän kuukauden ikään asti. Silloin huomasin, että Mylon silmät eivät tuntuneet pystyvän keskittymään mihinkään ja liikahtivat puolelta toiselle. Mylon neuvolalääkäri vaikutti hyvin huolestuneelta ja lähetti meidät suoraan paikalliseen silmäyksikköömme. Kun saavuimme paikalle, lääkäri vei meidät suoraan tarkastukseen ja lähetti meidät sitten Great Ormond Street Hospitaliin. Mylolla todettiin aivojen näkövamma ja nystagmus.

Jatkuvista silmäsairauksistaan huolimatta Mylo on hyvin onnellinen poikavauva. Perheenä emme ole koskaan olleet ylpeämpiä pienestä ihmeestämme.

Jos olet kärsinyt jostain tässä postauksessa mainituista ongelmista ja haluat tukea, voit tutustua verkkotukisivuihimme.