37 viikkoa raskaana viimeistä kertaa

37 viikkoa raskaana tänään. Viimeinen vauva syntyy minä päivänä hyvänsä.

Sellainen tunteiden sekamelska, etten osaa edes alkaa purkamaan niitä kaikkia.

En tule enää koskaan olemaan raskaana. En enää koskaan oksenna junassa tuntemattomien ihmisten edessä JOKA aamu kuukausia putkeen. En enää koskaan pyörtyä Charing Crossin laiturilla jonkun aviomiehen syliin (anteeksi!). En enää koskaan 6 kuukautta pelkää pissalla käyntiä siltä varalta, että löydän verta pyyhkiessäni. En enää koskaan pelkää, että jokainen kipu on vauvani kuolema. En koskaan kerro miehelleni, että hänen lapsensa on masussani.

En koskaan käytä pussimaisia vaatteita ja teeskentele krapulaa siltä varalta, että joku huomaa, että olen kalpea kuin Skeletorin mummo 16 viikon ajan, en koskaan pidättele hengitystäni, kun ultraäänitutkimuksessa etsitään sydämenlyöntejä, en koskaan pidä housujani kasassa hiusnauhalla, jotta voin odottaa, että se on ”vielä yksi viikko”, en koskaan tunne ensimmäistä pientä tuulenvireen pätkää enkä vakuuttele itselleni, että se on vauvan liikettä enkä ikinä ota lapsiani mukaan ultraäänitutkimukseen nähdäkseni, kun heidän uusi veljensä tai siskonsa kiemurtelevatkin näytöltä.

En koskaan katsele, kun tissini muuttuvat komediameloneiksi ja vatsani muistuttaa M25:tä. Älä koskaan tee ”sitä” ilmoitusta ystäville ja perheelle. Älä koskaan katso, kuinka heidän kasvonsa täyttyvät ilosta, järkytyksestä, kauhusta, hämmästyksestä, kateudesta, helpotuksesta. surusta, hymystä. En koskaan istu synnytyslaitoksen odotushuoneessa ja kysy epätoivoisesti, onko vauvani vielä elossa. Odottaen, että ultraäänikuvaaja hymyilee, yrittäen lukea hänen jokaista ilmettään. Kuunnella kuvausta siitä, mitä hän näkee. Odottaen ”mutta”. Toivon onnea joka solullani. Keskityn huonoihin puoliin, muistan kauheat puolet, kerron kaikille hyvät puolet.

En koskaan kävele kuin olisin juuri noussut melkoisen ison hevosen selästä, en koskaan nouse portaita kuin kahdeksankymppinen vanhus, en koskaan istu alas ja nouse ylös komediallisin ääniefektein.

En koskaan shoppaile pikkuruisia vaatteita, en koskaan taittele vauvasukkia, jotka näyttävät siltä, että ne sopisivat tulitikkurasiaan, en koskaan silittele vatsaani toivoen, toivoen, rukoillen ja anoen, että vauvani on turvassa ja voi hyvin. En enää nuku mieheni t-paidoissa ja venyttele jokaista omistamaani vaatekappaletta. Ihmiset lakkaavat kantamasta kaikkea puolestani, etsimästä minulle istumapaikkoja ja hössöttämästä puolestani. Minusta tulee taas normaali.

En enää koskaan valvo öisin ja murehdi, pystynkö siihen. En koskaan sekoita kastumista siihen, että lapsivesi puhkeaa. En enää koskaan ruksita päiviä pois päiväkirjastani – juuttuneena kärsimättömyyden ja sen välillä, että haluaisin vain vähän pidempään. En koskaan halua, että kivut alkavat ja sitten, että jokainen pieni pistos loppuu, koska se sattuu.

En koskaan tunne itseäni prinsessaksi, käveleväksi ihmeeksi, supersankarikuningattareksi, itkeväksi sekasotkuksi, uskomattomaksi Hulkiksi, epäpäteväksi vaahtokarkkipääksi ja unissakäveleväksi hormonipussiksi. Kaikki samaan aikaan.

En koskaan tunne olevani liian heikko yltääkseni omaan lasiini vieressäni ja silti tarpeeksi vahva työntääkseni uuden elämän maailmaan. En koskaan tunne, että kaipaamani vauvan käsivarsien, jalkojen, polvien ja pepun armottomat mustelmat karkaavat sisäelimiini. Toivon, että ne loppuisivat, jotta voisin nukkua/syödä. Paniikki, kun en ole tuntenut niitä viiteen minuuttiin. En enää koskaan makaa kylpyammeessa katsomassa jonkinlaista leukafilmiä, joka pyörii entisen vatsani sisällä.

En enää koskaan tunne, että olen maailman uskomattomin ihminen.

Se on aikakauden loppu. Se on aikakauden alku.

Toivotkaa minulle onnea!

Helen

Kiinnostaako työmme? Saat lisää sitä elämääsi seuraamalla meitä Twitterissä, Instagramissa ja Facebookissa. Lue lisää loistavia blogejamme täältä.

Klikkaa tästä tallentaaksesi tämän sivun omalle henkilökohtaiselle, elämääsi muuttavalle Gin-Boardillesi.