4 – Seksuaalisuus identiteettinä: homojen ja lesbojen kieli

Edellisessä luvussa tarkastelimme sukupuolen ja seksuaalisuuden välistä suhdetta heteroseksuaalisten miesten ja naisten kielenkäytössä. Sijoitimme keskustelumme sekä feministien että queer-teoreetikoiden esittämien väitteiden yhteyteen, joiden mukaan pakollinen heteroseksuaalisuus/heteronormatiivisuus on rakenteellinen periaate, joka organisoi seksuaalisuutta yleensä. Jos tämä väite hyväksytään, on järkevää, että seksuaalisuuden tutkijat ovat kiinnostuneita heteroseksuaalien käyttäytymisestä heteroseksuaaleina – eli ei vain sukupuoliluokkiensa yleisinä edustajina. Siitä huolimatta on suhteellisen harvinaista, että kielentutkijat käsittelevät nimenomaisesti kieltä ja heteroseksuaalisuutta koskevia kysymyksiä. Paljon yleisemmin kiinnostus on kohdistunut homoseksuaalisuuden kielellisiin ilmenemismuotoihin. Lähes vuosisadan ajan yhteiskuntatieteilijät, mukaan lukien sosiologit ja psykologit sekä kielitieteilijät, ovat keskustelleet siitä, käyttävätkö homoseksuaalit kieltä tavalla, joka erottaa heidät heteroseksuaaleista. Tämä jatkuva keskustelu on tämän luvun aiheena, ja sitä koskevassa keskustelussamme kiinnitämme huomiota erityisesti kahteen kysymykseen.

Yksi, joka jatkaa edellisessä luvussa aloitettua keskustelua, on sukupuolikysymys. Keskustelut siitä, onko homoseksuaaleilla omaleimainen kieli, liittyvät sukupuoleen kahdella tavalla. Ensinnäkin väitteet ovat yleensä koskeneet (avoimesti tai peitellysti) homomiehiä paljon enemmän kuin lesboja. Sekä tieteessä että populaarikulttuurissa käsitykset siitä, miltä homomiehet kuulostavat tai miten he puhuvat, ovat paljon näkyvämpiä ja yleisempiä kuin käsitykset siitä, miltä lesbot kuulostavat tai miten he puhuvat.