Aamiaisklubi

Aamiaisklubi näyttää siltä, että sen olisi voinut tehdä joukko teinejä. En tarkoita, että se olisi amatöörimäinen – kameratyöskentely on itse asiassa melko hienostunutta lukiokomediaksi. Pikemminkin elokuva on niin tosissaan, kömpelö ja raivostunut aikuisuudesta, ettei se vain muista tai ymmärrä, millaista on olla teini-ikäinen. The Breakfast Club ruumiillistaa sen kokemuksen.

Käsikirjoittaja-ohjaaja John Hughes rakentaa elokuvansa kamariteokseksi: viisi Chicagon esikaupunkilukion oppilasta viettää yhdessä lauantaipäivän jälki-istuntoa kirjastossa. Jokainen edustaa sopivasti jotakin tuttua teini-”tyyppiä”, jota elokuva sitten noin sadan minuutin ajan yrittää purkaa. Claire Standish (Molly Ringwald) on prinsessatanssiaisten kuningatar, Andrew Clark (Emilio Estevez) on urheilija, John Bender (Judd Nelson) on burnout, Brian Johnson (Anthony Michael Hall) on nörtti ja Allison Reynolds (Ally Sheedy) on yksinäinen.

Nämä lapset sekoittuvat keskenään kuin öljy ja vesi – vain Claire ja Andrew edes tunnustavat toisensa – mutta silti heidät yhdistetään Vernonia (Paul Gleason), apulaisrehtoria vastaan, joka pystyy tuskin hillitsemään kiehuvaa halveksuntaansa kaikkia alle 30-vuotiaita kohtaan. Lopulta – solidaarisina Vernonia vastaan, täydellisestä tylsyydestä ja marihuanan avulla – he avautuvat toisilleen ja huomaavat, mitä yhteistä heillä on. Itse asiassa se, mikä on yhteistä kaikille teini-ikäisille: harmitus siitä, ettei heitä koskaan ymmärretä.

Miten Hughes tavoittaa tämän paremmin kuin useimmat teini-ikäisistä kertovat elokuvat? Lähinnä saamalla ensemble-näyttelijöiltään loistavia suorituksia.

On vaikea sanoa, mikä vuoro on ratkaisevin. Valitsisin varmaan Nelsonin John Benderinä, rettelöitsijänä. Nelsonilla on useita loistavia kohtauksia, mukaan lukien hänen varhainen yhteenottonsa Vernonin kanssa, jossa hänen itsepäinen uhmakkuutensa tuottaa hänelle lisää lauantaipäiviä jälki-istunnossa. Vaikuttavaa ei ole uhmakkuus, vaan se katumuksen pilkahdus, joka välähtää Nelsonin kasvoilla jälkikäteen ja vihjaa, että Bender on syvällä sisimmässään turhautunut itsehillintänsä puutteeseen.

Nelson on hätkähdyttävä, pelottava ja loistavan katkera.

Vielä parempaa on Benderin pitämä monologi, jossa hän kuvittaa, millaista elämä on Brianin talossa. Esitettyään sairaan suloisen Leave it to Beaver -rutiinin Brianin ja hänen isänsä äänellä Bender siirtyy kuvaamaan omaa kotielämäänsä, jota hän luonnehtii raivon ja hyväksikäytön määrittelemäksi. Nelson on villiintymätön ja vihainen, järkyttävä, pelottava ja loistavan katkera.

Kohtaus tarttuu myös siihen, mikä saattaa olla Aamiaiskerhon kantava teema: vanhempien epäonnistuminen. Toisin kuin Bender kuvittelee, Brian paljastaa, että hänen vanhempansa asettavat hänelle niin kovia akateemisia paineita, että hän on harkinnut itsemurhaa. Hall tarjoaa koomista helpotusta suuressa osassa elokuvaa, mutta tässä hän luopuu änkyttelystä ja kömpelyydestä ja kuvaa suoraviivaisesti murrosikäisen epätoivoa.

Andrew kokee samanlaisia paineita urheilupakkomielteisen isän urheilijapoikana. Hän purkaa sitä kuitenkin näyttelemällä muille. Estevezin paras hetki, jonka Hughesin intiimisti kiertävä kamera vangitsee, on Andrew’n tunnustus kiusaamisesta, jonka vuoksi hän sai jälki-istuntoa. ”Miten sellaista voi pyytää anteeksi?” hän kysyy kipeästi.”

Claire puolestaan on pelinappula eron partaalla olevien vanhempien välillä. Myöntäessään sen hän kuorii yhden kerroksen oletetusta täydellisyydestään. Rähjäinen Allison puolestaan sanoo vain: ”He eivät välitä minusta.”

Aamiaisklubi ei välitä. Ja siksi se kestää.