Alan White

On yksi Alan Whiten uran suurista ironioista, että hän tuli tunnetuksi Yesissä korvaamansa rumpalin Bill Brufordin varjossa. Tavallaan se ei ollut kummankaan muusikon vika – Brufordia pidettiin Carl Palmerin jälkeen Englannin kuumimpana rumpalina, kun taas White oli yleisön käsityksen mukaan soittanut muutamissa hyvin näkyvissä bändeissä ja keikoilla ilman suurempaa suosiota. Itse asiassa hänellä oli 23-vuotiaana jo vuosikymmenen kokemus ammattimuusikkona. Whiten isä oli amatööripianisti, ja hänen oma ensimmäinen soittimensa oli piano. Häntä veti kuitenkin rummut puoleensa, ja 12-vuotiaana hän sai oman rumpupaketin sedältään, joka oli myös rumpali.
Hän hylkäsi nopeasti oppitunnit kehittääkseen oman tyylinsä ja lähestymistapansa. 13-vuotiaana hän soitti Downbeats-nimisessä ryhmässä ja joutui ikänsä vuoksi paikallisten lehtiartikkelien kohteeksi. Teini-ikäisenä White soitti keikkoja seitsemänä iltana viikossa suurimman osan vuodesta tehden pääasiassa covereita Beatlesin ja muista 60-luvun alun ja puolivälin brittiläisistä beat-kappaleista. White yritti opiskella teknistä piirtämistä siinä toivossa, että hän voisi aikanaan tavoitella arkkitehdin uraa, mutta musiikillinen menestys tuli väliin, kun hänen yhtyeensä, joka nimettiin uudelleen Blue Chipsiksi, sai sopimuksen Polygram Recordsin kanssa voitettuaan Melody Maker -yhtyekilpailun Lontoossa.
Yhtye leikkasi singlen vuonna 1965, ja joskus sen jälkeen White liittyi Billy Furyn taustayhtyeeseen Gamblersiin ja vietti kolmen kuukauden ajan soittaen heidän kanssaan Saksassa vuonna 1966. White kulki läpi monien lyhytikäisten 60-luvun lopun kokoonpanojen, mukaan lukien Ginger Bakerin Airforce (soitti siellä myös kosketinsoittimia), jossa hän joutui valitettavaan asemaan työskennellessään legendaarisen rumpali Phil Seamanin rinnalla, joka onnistui joka käänteessä jättämään nuoremman kollegansa varjoonsa. Tuosta ryhmästä hän siirtyi lyhyeksi aikaa Balls-yhtyeeseen Denny Lainen ja Trevor Burtonin (Moody Bluesin ja Moven edesmenneen soittajan) sekä Graham Bondin rinnalle ja soitti sitten Joe Cockerin kanssa.
Hän vietti myös kaksi vuotta Terry Reidin yhtyeen jäsenenä. Suurimman näkyvyytensä hän sai kuitenkin vuonna 1969 John Lennonin Plastic Ono Bandin jäsenenä. Lennon pakotti Whiten ensimmäisen kerran palvelukseen Toronto Rock ’n Roll Revival -keikalle, josta tuli Live Peace In Toronto -albumi, vaikka tuolloin ei ollut tarkoituskaan julkaista LP:tä – silkkaa tuuria, bootleg-julkaisun olemassaolo johti Apple Recordsin viralliseen LP-levyyn, joka myi miljoonia kappaleita ja sai Whiten nimen yhtyeen krediiteissä tasavertaiseen asemaan Lennonin ja Eric Claptonin kanssa.
Hän soitti myös singlellä Instant Karma ja Imagine-albumilla, jotka kuuluivat aikakautensa kuumimpiin levytyksiin. White soitti George Harrisonin, Doris Troyn, Gary Wrightin ja Alan Pricen levyillä vuosina 1969-1972. Lisäksi Price oli toiminut tuottajana Whiten Griffin-nimisen yhtyeen kanssa, johon kuuluivat Graham Bell, Ken Craddock, Pete Kirtley ja Colin Gibson ja joka oli tehnyt LP:n vuonna 1969. Hän oli saamassa yhtä paljon näkyvyyttä kuin yksikään aikakauden brittirumpali, kun hänen liittymisensä Yesiin tapahtui. Yhtyeen alkuperäinen rumpali Bill Bruford oli jo neljän vuoden aikana luonut itselleen nimen, joka teki hänestä kymmenien tuhansien aloittelevien rumpalien idolin ympäri maailmaa. Monimutkaisista rytmeistään ja hyvin jazzvaikutteisesta soittotavastaan tunnettu Bruford oli tullut Yesin jäsenenä sekä suosituksi että arvostetuksi. Hän oli kuitenkin myös alkanut olla tyytymätön osaan musiikista, jota yhtye tuotti viidennellä albumillaan Close to the Edge.
Kevääseen 1972 mennessä hän oli yhä innokkaampi siirtymään muihin maisemiin, ja lopulta hän lähti virallisesti 19. heinäkuuta 1972. Se, että White oli Yesin tuottajan Eddie Offordin ja laulaja Jon Andersonin ystävä, helpotti hänen tuloaan yhtyeeseen, ja Bruford itse oli toivottanut hänet tervetulleeksi seuraajakseen. Itse asiassa hän oli tullut studioon kuukausia ennen Brufordin lähtöä epävirallisesti kuuntelemaan ja seuraamaan, mitä oli tekeillä, ja hän oli kokeillut soittaa Close to the Edgen materiaalia ja hoitanut sen. Brufordin lähdettyä White opetteli kolmessa päivässä yhtyeen koko konserttirepertuaarin tulevaa keikkaa varten. White ei koskaan katsonut taakseen, tuosta kesän 1972 kiertueesta aina 2000-luvulle asti.
Fanejakaan ei haitannut, kunhan hän oli vakiinnuttanut maineensa, minkä hän teki tuolla kiertueella ja siitä syntyneellä kolminkertaisella live-LP:llä Yessongs. Bruford oli edustettuna muutamalla kappaleella, mutta White oli rumpalina suurimmassa osassa materiaalia, mukaan lukien kaikki tärkeä (ja uusi) Close to the Edge -materiaali. Hän sopi täydellisesti täyttämäänsä paikkaan – Brufordin jazz-vaikutteinen soitto oli tuonut mittaamattoman lisän yhtyeen neljälle ensimmäiselle albumille, ja hän oli saavuttanut poikkeuksellisia asioita huolimatta siitä, ettei hän pitänyt Close to the Edge -levyn musiikista, mutta Yes oli kehittymässä isommaksi, areenarock-yhtyeeksi, jonka soundi vaati voimaa sekä puhetaitoa, ja White paljasti, että hänellä oli voimaa yllin kyllin.
Ei kaikki, mihin White laittoi näppinsä peliinsä toiminut, ei tosin. Hän oli ehkä vähemmän vastuussa Tales From Topographic Oceansin ylilyönneistä kuin hyvitetyt säveltäjät, mutta se ei tehnyt Whiten lyömäsoitininterludea tuon albumin ”The Ritualissa”) yhtään helpommaksi kuunneltavaksi. Suurimmaksi osaksi White kuitenkin muodostui yhtyeen soundin peruskallioksi 70-luvun lopun myrskyisällä aikakaudella, jolloin Yes kamppaili jäsenvaihdosten ja progressiivisen rockin buumin loppumisen kanssa, mikä vähensi yhtyeen myyntiä ja yleisöä.
Hän työsti tänä aikana yhden yllättävänkin mukaansatempaavan sooloalbumin nimeltä Ramshackled rinnakkain yhtyeen muiden jäsenten vastaavanlaisten ponnistelujen kanssa, mutta hänen sitoutumisensa oli yhtyeelle. Itse asiassa juuri Whiten nilkkansa murtuminen (rulladiskossa, ei vähempää) vuoden 1979 lopulla sai aikaan yhtyeen hetkellisen lopettamisen samana vuonna, keskellä katastrofaalista yritystä nauhoittaa uusi albumi. White oli Chris Squiren ohella yksi yhtyeen kantavista jäsenistä ajanjaksolla, jolloin Trevor Horn ja Geoff Downes liittyivät yhtyeeseen, sekä kaikilla myöhemmillä Yes-levytyksillä tähän päivään asti. Ei ole olemassa osuvampaa kunnianosoitusta Alan Whiten kyvyille kuin Bill Bruford, joka kehuu Whiten soiton voimaa ja sitä, että hän on säilyttänyt kekseliäisyytensä useiden pitkien areenalta areenalle -kiertueiden aikana.
Yhteistyneenä maanläheiseen asenteeseensa, joka on mahdollistanut hänen työskentelynsä niinkin erilaisten levyjen parissa kuin Tales From Topographic Oceans ja Owner of a Lonely Heart,
hänen tasaisen toimintansa ja luotettavuudensa on tehnyt Whitesta yhtyeen tukipylvään kolmen vuosikymmenen ajan. Kymmenien miljoonien LP-levyjen, CD-levyjen ja singlejen kumulatiivisen myynnin ansiosta White on edelleen yksi rockmusiikin tunnetuimmista ja useimmin kuulluista rumpaleista, joka kilpailee Ringo Starrin, Charlie Wattsin, Ginger Bakerin, Nick Masonin, Ian Paicen ja John Bonhamin kanssa.