Alfred Jarry: surrealistisen kumouksellisuuden isä

Kauan ennen kuin dadaistit provosoivat iloisesti porvaristoa ja surrealistit ylistivät absurdia, irrationaalista ja skatologista, Alfred Jarry pöyristytti Pariisin näytelmällään Ubu Roi – näytelmä, joka oli niin töykeä ja anarkistinen, että mellakoiva yleisö sulki teatterin. Jarry ilmoitti kunnianhimostaan loukata jo nimihenkilön ensimmäisellä räväkällä kiljahduksella: ”Merdre.” Neologismilla ei ole merkitystä, mutta sen vulgaarisuus on selvää.

Kaoottisen näytelmän ensi-ilta kesti vain yhden illan – 10. joulukuuta 1896 – mutta tuo esitys jäi elämään tarinaan. Jarrykin katosi hetkessä: hän kuoli vuonna 1907, 34-vuotiaana, vakiinnuttaen paikkansa kumouksellisena sankarina. Nyt New Yorkin Morgan-kirjastossa tarkastellaan uudelleen tuota lyhyttä, polttavaa uraa. Näyttely tutkii Jarryn intohimojen kirjoa aiheensa arvoisella pakkomielteisyydellä ja metodisella tyylikkyydellä, joka on ristiriidassa hänen mieltymyksensä tuhoon kanssa. Hän oli graafikko, nukketeatterintekijä, kriitikko, kustantaja, kulttuuriteoreetikko ja vannoutunut eksentrikko; hän kehitti jopa omituisen filosofian nimeltä ”patafysiikka”.

Jarry viljeli ilmettä, joka olisi särmikäs vielä nykyäänkin: hän pukeutui riekaleisiin mustiin asuihin, joita pidettiin kasassa hakaneuloilla ja kengännauhoilla. Hänellä oli tiukat polkupyöräshortsit, hopeinen luuranko solmioneula ja naisten korkokengät, ja hän piti tummia hiuksiaan pitkinä ja pörröisinä. Pyöräillessään ympäri Pariisia ja sen ympäristöä hän kalasti, miekkaili ja ampui revolverilla, jota hän kuvaili ”kauniiksi kuin kirjallisuus”.

On vaikea uskoa, että hän sai ylipäätään mitään aikaiseksi, sillä hän vietti suurimman osan elämästään yhden tai toisen aineen vaikutuksen alaisena: oopiumin, absintin, eetterin ja runsaan alkoholin. Jarry oli ikuinen nuorukainen, joka kapinoi ikuisesti ja jonka id ei ollut sidottu. Hänen juveniliansa, joita hän kuratoi ahkerasti ja jotka hän toivoi voivansa julkaista, sisälsivät monia niistä aiheista, joihin hän myöhemmin palasi ritualisoidulla säännöllisyydellä. Hän ja hänen ystävänsä kehittivät lukiossa Père Ubun hahmon, joka perustui päärynänmuotoiseen, mahtipontiseen opettajaan. Jarryn rivo, makaaberi huumori näkyy jo teoksessa Les foetus de. M. Lessoûl”, viivapiirros luonnontieteiden opettajasta, jota ympäröivät pikkelöidyt alkiot.

Vielä teini-ikäisenä hän muutti Rennesistä Pariisiin, seurasi Gauginia ja tämän lähipiiriä takaisin omaan synnyinmaahansa Bretagneen ja alkoi tehdä jäljitteleviä puupiirroksia. Hänen ensimmäisessä runo-, proosa- ja näytelmäkokoelmassaan Les minutes de sable mémorial (Mustat minuutit muistohiekasta) oli hänen omia kuvituksiaan. Yhdessä kuvataan kolme humanoidista hahmoa, joilla on käpyhatut ja klovnimaiset kengät, kädet levällään ja silmät tuijottaen; taivaalla leijuu spiraalinmuotoinen ilmestys. Toisessa kuvassa kaksi bretagnelaiseen asuun pukeutunutta naista, joilla on perinteinen kampaus, tuijottaa toisiaan kiivaasti, kun kissamainen kameleontti istuu oksalla yläpuolella. Jarry ei vaivautunut tavoittelemaan Gauginin raakuuden ja sirouden yhdistelmää, vaan jätti mieluummin hänen barbaarisuutensa laimentamatta.

Jarry teki muutamia myönnytyksiä hienostuneisuudelle. Vuonna 1894 hän perusti yhdessä symbolistisen kirjailijan Remy de Gourmontin kanssa taidelehti L’Ymagierin. Kuvapainotteinen julkaisu kokosi grafiikkaa lukuisista eri lähteistä ja keskittyi naiiviin, folkloristiseen tai lapselliseen, ominaisuuksiin, jotka molemmat päätoimittajat näkivät alkukantaisina ja universaaleina. Kahden vuoden olemassaolonsa aikana lehti toimi eräänlaisena sidottuna museona, joka oli varustettu ei-länsimaisesta taiteesta otetuilla näytteillä, ”primitiiviseen” tyyliin tehdyillä nykytaideteoksilla, keskiaikaisilla puupiirroksilla ja kansantajuisia aiheita kuvaavilla kirkasvärisillä Epinalin vedoksilla, joita kaikkia yhdisti optisen todellisuuden hylkääminen. Atemporaalinen, hybridi sekoitus ennakoi kirjallisen modernismin teoksia, kuten ”The Waste Land”, sekä myöhempiä postmoderneja kokeiluja.

Yleisö oli varautunut johonkin radikaaliin ja järkyttävään – mutta ei ihan niin järjettömään

Ubu viipyi Jarryn tietoisuudessa koko Pariisin vuosien ajan. Hahmo oli olemassa jo kauan ennen kuin käsikirjoitus muotoutui, se ilmestyi juhlissa ja kirjallisissa kokoontumisissa, puhui tekijänsä suusta kuin tunteeton henki, lausuen banaliteetteja kärjistetyin aksentein. Tämä villi alter ego debytoi lopulta teatterissa vuonna 1896 moitteettomasti kehittyneessä Théâtre de l’Oeuvre -teatterissa. (Maeterlinckin, Wilden, Ibsenin ja Strindbergin teokset saivat siellä ensi-iltansa.) Yleisö oli valmistautunut johonkin radikaaliin ja järkyttävään – mutta ei aivan näin sekopäiseen. Hienostelijat heiluttivat nyrkkejään ja kiljuivat raivosta. Ehkä Jarryn sytytyslaite osui liian aikaisin, mutta yleisössä tuona iltana olleen W.B. Yeatsin mielestä se edusti pahaenteistä loppuhuipennusta. ”Mitä muuta on enää mahdollista?” hän kysyi. ”Meidän jälkeemme Savage God.”

Myös brittiläinen runoilija Arthur Symons liittyi teatterin valovoimaisten joukkoon ensi-illassa, ja hän piti näytelmää enemmänkin surkeana kuin rohkaisevana. ”Siinä on koulupojan tai villimiehen karkeutta: huomattavinta siinä on loppujen lopuksi se röyhkeys, jolla nuori kirjailija pilkkaa itse sivistystä ja pyyhkäisee kaiken taiteen ja koko ihmiskunnan samaan epäkunnioittavaan lantalaan . . kirjallinen Sansculotte on huutanut tuntikausia tuota sanoinkuvaamatonta sanaa katuojasta, joka oli refrainina.”” (Symons yrittää olla kirjoittamatta ulos epäsanaa ”merdre”.)

Groteski komedia iski Pariisiin kuin maanjäristys, ja Morgan seuraa sen jälkijäristyksiä. Picasso ei luultavasti koskaan tavannut Jarrya, mutta keräsi sankarinsa käsikirjoituksia ja esineistöä, lausui katkelmia hänen kirjoituksistaan ulkoa ja omaksui jopa tavan heilutella revolveria kuin avantgarden kostaja. Historioitsija Arthur I. Miller kirjoitti, että Picasso latasi aseeseensa paukkupatruunoita ja ”ampui sitten ihailijoita, jotka kyselivät hänen maalaustensa merkityksestä, hänen esteettisestä teoriastaan tai ketä tahansa, joka uskalsi loukata Cézannen muistoa”. Jarryn tavoin Picasso käytti Browningia patafyysisenä aseena, jossa hän tavallaan esitti Père Ubu au naturel -leikkiä, jolla hän hävitti porvarilliset moukat, ääliöt ja filistealaiset.”

Picasso ja Miró vetosivat molemmat 1930-luvulla koomisen pahaan päähenkilöön Francon sijaiskuvana. Surrealistinen valokuvaaja Dora Maar (kymmenissä Picasson muotokuvissa esiintyvä ”itkevä nainen”) oli kuitenkin se, joka tuotti kaikista Ubuesque-teoksista levottomuutta herättävimmän, vuonna 1936 otetun valokuvan sikiöikäisestä vyötiäisestä, joka muistuttaa törkeän paljon isopäistä, pyöreää hallitsijaa. Maarin kummajainen otus näyttää olevan valmis kuoriutumaan ihmiskunnan eläimelliseksi muodoksi, joka enteilee fasismin nousua.

Jarryn liikkeelle panemat myrskyt jatkuvat. William Kentridge toi diktaattorimaisen antisankarin apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan ja tulkitsi hänet uudelleen sekoittaen eloisuutta ja itseinhoa. Teoksessa ”Ubu Tells the Truth” (1996-97) Kentridge ympäröi oman roikkuvan ruumiinsa kaavamaisella piirroksella, joka perustuu Jarryn puupiirroksiin. Ryöstökuningas on nielaissut taidemaalarin kokonaisena. Holtittomasti peilin edessä pomppien hän hakkaa kotiin totuuden, jonka olisi pitänyt olla ilmeinen yleisön karkeista huudoista ensi-illassa: Ubu on me.

Toukokuun 10. päivä, themorgan.org