Allan David Bloom

Allan David Bloom (1930-1992) oli yhdysvaltalainen poliittinen filosofi, professori ja kirjailija. Länsimaisen filosofisen perinteen puolestapuhujana hän käänsi klassikkokirjailijoita, kuten Platonia ja Rousseauta, mutta hänet tunnettiin parhaiten kritiikistään amerikkalaista korkeakoulutusta ja hänen mielestään vapaan sivistystyön rappeutumista kohtaan.

Allan David Bloom syntyi Indianapolisissa Indianan osavaltiossa Indianan osavaltiossa 14. syyskuuta 1930 juutalaista syntyperää olevien sosiaalityöntekijöihin kuuluvan Allan ja Malvina (Glasner) Bloomin lapsena. Vanhemmat vaalivat poikansa älyllistä uteliaisuutta ja kannustivat häntä loistamaan koulutuksellisesti. Kun perhe muutti Chicagoon vuonna 1946, 15-vuotias Allan oli heti vaikuttunut Chicagon yliopistosta ja, kuten hän myöhemmin sanoi, ”jotenkin tunsin, että olin löytänyt elämäni” (Closing of the American Mind, 1987). Hän pääsi 16-vuotiaana tuon yliopiston lahjakkaille lukiolaisille suunnattuun erityisohjelmaan, jossa hän opiskeli länsimaisen kirjallisuuden klassikoita yliopiston entisen presidentin Robert M. Hutchinsin vahvasti vaikuttamassa opetussuunnitelmassa.

Bloom suoritti kandidaatin tutkinnon Chicagon yliopistossa vuonna 1949 ja aloitti poikkitieteellisten opintojen jatko-opinnot yhteiskunta-ajattelun eliittikomitean ohjelmassa. Siellä hän joutui saksalaisen siirtolaisen ja poliittisen filosofin Leo Straussin vaikutuksen alaiseksi, joka opetti, että jotkin totuudet eivät muuttuneet vaan säilyivät sukupolvien yli. Bloom alkoi uskoa, että aidosti liberaalin koulutuksen tavoitteena tulisi olla auttaa opiskelijoita määrittelemään itsensä näiden totuuksien kautta.

Valmistuttuaan maisteriksi vuonna 1953 Bloom opiskeli Pariisin yliopistossa vaihto-ohjelmassa Chicagon yliopiston kanssa, ja hän suoritti tohtorin tutkinnon vuonna 1955. Sen jälkeen hän siirtyi Chicagon yliopiston tiedekuntaan valtio-opin lehtoriksi, jossa hän toimi vuoteen 1962 asti. Lukuvuonna 1957-1958 hän oli Rockefellerin stipendiaatti oikeus- ja poliittisen filosofian alalla ja suoritti jatko-opintoja Heidelbergin yliopistossa. Vuonna 1960 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Rousseaun politiikka ja taide: Letter to M. D’Alambert on the Theatre.

Lähdettyään Chicagosta vuonna 1962 Bloom toimi seuraavaksi vierailevana apulaisprofessorina Yalen yliopistossa, mutta vuonna 1963 hän siirtyi Cornellin yliopistoon valtio-opin apulaisprofessoriksi. Hän sai Shakespearen politiikka -teoksen valmiiksi vuonna 1964 ja sai viran vuonna 1965. Cornellissa Bloom kehitti provosoivan ja innostavan opetustyylin, joka sai opiskelijat tuntemaan, että oppiminen oli harvinainen etuoikeus. Kuten eräs opiskelija totesi: ”Allan ei vain saanut vanhoja tekstejä puhumaan, hän sai ne laulamaan” (Clifford Orwin, ”Remembering Allan Bloom”, 1993). Vuonna 1968 hän sai valmiiksi käännöksensä Platonin Tasavallasta.

1960-luvun loppupuolella opiskelijat protestoivat laajalti, ja Cornellissa aseistautunut opiskelijaryhmä valtasi kampusrakennuksen ja vaati, että perinteinen humanististen tieteiden opetussuunnitelma muutettaisiin ”merkityksellisempien” opintojen hyväksi. Bloomin mielestä Cornellin viranomaiset tekivät pelkurimaisia myönnytyksiä ja luopuivat opetussuunnitelman kannalta olennaisista kursseista. Pettyneenä hän otti lomaa ja lähti Tel Avivin yliopistoon ja sitten Pariisin yliopistoon vierailevaksi professoriksi lukuvuodeksi 1969-1970. Vuonna 1970 hän erosi Cornellista ja otti vastaan valtio-opin professuurin Toronton yliopistossa, jossa hän sai valmiiksi käännöksensä Rousseaun Emilestä (tai kasvatuksesta) vuonna 1979. Samana vuonna hän palasi Chicagon yliopistoon yhteiskunta-ajattelun komitean varsinaiseksi professoriksi ja pysyi siellä kuolemaansa saakka 8. lokakuuta 1992.

Suurimman osan uraansa Bloom tunnettiin akateemisissa piireissä lähinnä Rousseaun ja Platonin käännöksistään, mutta The Closing of the American Mind -teoksen julkaiseminen vuonna 1987 toi hänelle mainetta ja onnea, ylistystä ja parjausta. Tässä bestsellerissä Bloom väitti, että kulttuurirelativismi uhkasi hävittää ”koulutuksen todellisen motiivin, hyvän elämän etsimisen”. Lisäksi relativismi oli ”todistamaton ja dogmaattisesti väitetty” lähinnä poliittisista syistä, ja se tuhoaisi ”lännen universaalit tai älyllisesti imperialistiset väitteet ja jättäisi sen vain yhdeksi kulttuuriksi muiden joukossa”. Liian monet amerikkalaiset omaksuivat näkemyksen ”avoimuudesta”, joka sai ”antautumisen sille, mikä on kaikkein voimakkainta, tai vulgaarisen menestyksen palvonnan näyttämään periaatteelliselta”; sen sijaan Bloom vaati yliopistoa, joka puolustaisi ”tinkimättömästi inhimillistä oppimista”, paikkaa, jossa ”Todellinen avoimuus tarkoittaa sulkeutumista kaikilta niiltä viehätyksiltä, jotka saavat meidät viihtymään nykyisyydessä”. Bloomin mukaan opiskelijat tarvitsivat uppoutumista länsimaisen kulttuurin pysyviin teoksiin, kuten Platonin tasavaltaan, joka oli ”kasvatuskirja”, koska se osoitti, miten ”todellinen ihmisyhteisö” oli ”totuutta etsivien yhteisö …, kaikkien ihmisten yhteisö siinä määrin kuin he haluavat tietää”. Mutta tosiasiassa tähän kuuluvat vain harvat.”

The Closing of the American Mind -teoksen julkaisemista seurasi kiistojen myrsky. Jotkut lukijat hyväksyivät Bloomin näkemykset osuvina kuvauksina amerikkalaisista korkeakouluista ja yliopistoista. Kannattajat puolustivat hänen perinteisten länsimaisten arvojen puolustustaan kulttuurisen ja poliittisen konservatismin voimakkaana tukena. Lukuisat kriitikot kritisoivat kirjaa elitistisen koulutuksen puolustamisesta, ja toiset arvostelivat sitä siitä, ettei se tunnista historiallista muutosta. Jotkut kriitikot pitivät klassisten filosofien opiskelua arvokkaana, mutta väittivät, että se oli riittämätöntä nykymaailmassa, jota vaivasivat ongelmat, joita tällaiset kirjoittajat eivät mitenkään voineet ennakoida tai ymmärtää. Mielipiteet Bloomin kirjan arvosta olivat kiivaita ja jakautuneita, mutta jos Bloomin tarkoituksena oli herättää keskustelua korkeakoulutuksesta, hän onnistui siinä hyvin.

Bloom sai valmiiksi kaksi muuta kirjaa ennen kuolemaansa vuonna 1992: Jättiläiset ja kääpiöt (1990) ja Rakkaus ja ystävyys (1993). Ensimmäinen jatkoi joitakin kasvatuskritiikin teemoja, kun taas jälkimmäinen, postuumisti julkaistu teos tutki klassista eroksen teemaa ja sen moderneja tulkintoja. Molemmat olivat analyysejä Bloomin suosikkikirjailijoista, mutta kumpikaan ei saavuttanut The Closing of the American Mindin suosiota.

Further Reading

Allan David Bloom on listattu Who’s Who in America -julkaisussa (1988). Myötämielinen mutta tasapainoinen käsittely Bloomista opettajana, ks. Clifford Orwin, ”Remembering Allan Bloom,” American Scholar (kesä 1993). Kriittinen katsaus hänen kasvatusfilosofiaansa on Nancy Warehime, To Be One of Us: Cultural Conflict, Creative Democracy, and Education (1993). Bloomista on kirjoitettu useita muistokirjoituksia, ja yksi helpommin lähestyttävistä on Anthony DePalma, ”Allan Bloom, Critic of Universities, Is Dead at 62,” New York Times Biographical Service (lokakuu 1992). Bloomin teoksesta The Closing of the AmericanMind (1987) kirjoitettiin kirjaimellisesti kymmeniä arvosteluja, ja ainakin kaksi lehteä omisti teokselle kokonaisia numeroita: Modern Age (talvi 1988) ja Interchange (tammi-helmikuu 1991). □