AlmohaditMaribel FierroLAST MODIFIED: 21 January 2016DOI: 10.1093/obo/9780195390155-0217

Esittely

Almohadit (al-muwahhidun) olivat masmudan berberin Ibn Tumartin (k.) seuraajia. 524/1130), joka väitti olevansa Mahdi (oikeaan johdettu) ja aloitti poliittisen ja uskonnollisen liikkeen Almoravidien (Sanhaja Berberit) vastaan. Almoravidien syytettiin olevan antropomorfisteja ja edistävän sokeaa sitoutumista malikioppiin (taqlid). Almohadien valtakunta ulottui Tripolista (Libya) Atlantille, mukaan lukien al-Andalus (muslimien Espanja ja Portugali), Ibn Tumartin oppilaan ʿAbd al-Muʾminin (Zanata-berberi) (r. 524/1130-558/1163) alaisuudessa, joka julisti itsensä kalifiksi omaksumalla arabialaisen sukujuuren. ʿAbd al-Muʾmin muutti berberiheimojen armeijaa sisällyttämällä siihen arabiheimot (Sulaym, Hilal), jotka kukistettiin Sétifissä vuonna 548/1153 laajennuksen aikana kohti Ifriqiya (Tunisia). Hän aloitti myös uuden uskonnollisen ja poliittisen eliitin muodostamisen, joka tunnetaan nimellä talaba. Abu Yaʿqub Yusuf (r. 558-580/1163-1184) ja Abu Yusuf Yaʿqub (r. 580-595/1184-1199) joutuivat kohtaamaan Almoravidien Banu Ghaniyan ja Ayyubidien väliintulon Pohjois-Afrikassa sekä useita sisäisiä vastustajia, kun taas Iberian niemimaalla he taistelivat sekä paikallisia itsenäisiä hallitsijoita että kristittyjä vastaan. Muʾminidien dynastiaa heikensivät 7./13. vuosisadan alkupuoliskolla sisäiset hajaannukset, suurten andalusialaisten kaupunkien menettäminen kristityille ja Hafsidien (erään Ibn Tumartin seuralaisen jälkeläiset) autonominen hallinto Tunisiassa. Marinidit (Zanata) tunkeutuivat Marrakeshiin vuosina 668/1269, mikä teki lopun Almohad-kalifaatista, ja ʿAbd al-Wadidit ottivat vallan Algeriassa. Almohadeja koskevia tutkimuksia on viime aikoihin asti tehty vain vähän, ja monet näkökohdat ovat edelleen suurelta osin tutkimatta, huolimatta I. Goldziherin, F. Coderan, É. Lévi-Provençal, R. Brunschvig, A. Huici Miranda ja D. Urvoy. 1990-luvulta lähtien kiinnostus almohadien poliittista historiaa ja valtionmuodostusta kohtaan on lisääntynyt (Y. Benhima, A. Fromherz, M. Ghouirgate, P. Guichard, J.-P. Molénat, M. J. Viguera), oppiin (M. Brett, M. Fletcher, T. Nagel), numismatiikkaan (R. Benhsain-Mesmoudi, S. Fontenla, P. Guichard, S. Peña, M. Vega), epigrafiaan ja taiteeseen (P. Cressier, M. A. Martínez Núñez), älyllisiin ja uskonnollisiin kehityskulkuihin (A. Akasoy, M. Aouad, H. Ferhat, M. Fierro, M. Forcada, M. Geoffroy, M. Marín, D. Serrano, S. Stroumsa), sisäinen järjestäytyminen (A. al-ʽAzzawi, H. El Allaoui, M. Benouis, P. Buresi, E. Fricaud) ja muut kysymykset, kuten liikkeen synty Etelä-Marokossa (J.-P. van Staevel ja A. Fili). Tutkimusta kaipaavat vielä monet alueet, kuten Almohadien vaikutus sekä islamilaisiin itämaihin että kristinuskoon. Suurin osa saatavilla olevasta tutkimustiedosta on julkaistu arabiaksi, ranskaksi ja espanjaksi, ja myös saksaksi on julkaistu merkittäviä artikkeleita. Vasta viime aikoina on ilmestynyt yhä enemmän englanninkielisiä tutkimuksia.