Alphonse de Lamartine (1790-1869) | Patrimoines Partagés تراث مشترك

Souvenirs, impressions, pensées et paysages, pendant un voyage en Orient ovat filosofi ja orientalisti Volneyn Voyage en Égypte et en Syrie (1787) ja Ruines (1791) jälkeisen romanttisen tyylilajin helmi.

Nämä neljä nidettä sijoittuvat Chateaubriandin Itinéraire de Paris à Jérusalem (1811) ja Nervalin Voyage en Orient (1851) välille. Ne erottuvat edellisistä, sillä Lamartine oli hyväntahtoinen islamia kohtaan, kun taas Chateaubriand esiintyi ristin puolestapuhujana puolikuuta vastaan, mutta eivät kuitenkaan ilmennä jälkimmäisen ainutlaatuisuutta. Ne olivat jatkuva menestys 1900-luvun alkupuolelle saakka, kuten niiden lukuisat uudet painokset osoittavat.

BnF:llä on kuusi Lamartinen käsin numeroitua albumia, jotka ovat kuin luonnoslehtiä ja joissa on Lamartinen vakituisen tavarantoimittajan Giroux’n etiketti (lahjoitti Valentine de Cessiat de Lamartine vuonna 1897, Voyage en Orient, Notes: 10 juillet 1832-13 septembre 1832). Niihin voidaan lisätä seitsemäs albumi, joka on erillinen hajanaisen luonteensa vuoksi ja joka rajoittuu kahdeksaan lehteen otsikolla: ”Athènes et le Parthénon”, joka on sidottu muiden fragmenttien etupuolelle. Nämä albumit muodostavat vuoden 1835 kahden ensimmäisen niteen matriisin, joka ulottuu Marseillessa tapahtuneesta laivaannoususta aina Beirutista Baalbekiin lähtöön asti. BnF:ssä säilytetään myös Fatallah Fayîghin käsikirjoitusta, joka on siirretty Voyage en Orient -teoksen neljänteen osaan. Tämä lahjoitus kirjattiin 24. kesäkuuta 1837. Sarakkeessa ”Teosten otsikot” on seuraava maininta: ”Julkisen opetuksen ministerille on lähetetty Syyriassa hankittu arabiankielinen käsikirjoitus, jonka on hankkinut M. de la Martine, joka on tehnyt siitä käännöksen Voyage en Orient -teoksessaan ja lahjoittanut sen kirjastolle. Käsikirjoituksen ranskankielinen nimi on: Manuscrit arabe du voyage de Sayghir-Drogman de M. Lascaris = 1833 = à Mr de Lamartine et Tableau des tribus arabes de Syrie, complément du ms.”

Lamartinen matkareitti, jonka tarkoituksena oli alun perin etsiä inspiraatiota kahteen suureen eeppiseen runoon, Jocelyniin ja La Chute d’un angeiin, ei noudattanut useimpien itämaisten matkojen rationaalista linjaa: pakeneminen, pakeneminen ja paikallisen värin kerääminen. Lamartine, joka oli haaveillut idän löytämisestä siitä lähtien, kun hän oli ihaillut sitä kuvaavaa kaiverrusta äitinsä lukemassa Bible de Royaumont -kirjassa, oli lähtöhetkellä metafyysisten epäilyjen vallassa. Uskontojen välisen kilpailun näkyminen Pyhässä maassa pahensi kriisiä, joka johti runoilijan eräänlaiseen deismiin, kuten käy ilmi monista kohdista hänen tarinassaan, jonka Vatikaani sisällytti kiellettyjen kirjojen luetteloon vuonna 1836, sekä hänen runollis-filosofisesta pohdiskelustaan Le Désert ou l’Immatérialité de Dieu (Le Désert ou l’Immatérialité de Dieu), joka julkaistiin Marraskuussa 1856 ilmestyneessä Le Cours familier de littérature -lehdessä (Cours familier de littérature), sen XI:ssä haastattelussa.

Lamartine mainitsi Voyage en Orient -teoksessaan Torquato Tasson Gerusalemme liberata. Romantiikka oli vahvasti kiintynyt valtaviin sankarirunoihin, jotka palauttivat antiikin traagiset arkkityypit mieleen: Tasson Jerusalem vapautettu (1581), joka teki vaikutuksen erityisesti Delacroix’n teokseen, tai John Miltonin Kadonnut paratiisi (1667) (jonka Chateaubriand käänsi maanpaossaan Englannissa), eepos Luciferista, langenneesta enkelistä, jonka muistoja voi nähdä teoksissa Les Méditations, La Chute d’un ange ja Jocelyn. Tähän yhteyteen sijoittuu ”Description de Jérusalem”, joka on Philipon de la Madelainen vuonna 1841 tekemän Gerusalemme liberata -teoksen uuden käännöksen johdanto: Vatikaanin sensuurista huolimatta Lamartine pysyi kolmen monoteismin pääkaupungin erinomaisena kuvaajana.

Lamartinen ei lähtenyt itään pelkästään metafyysisistä syistä: epäonnistuttuaan aluksi kansanedustajaksi valitsemisessa hän kyseenalaisti runouden ja politiikan harjoittamisen yhteensopivuuden: Syyriassa, epätoivoissaan ainoan tyttärensä Julian kuoltua Beirutissa, hän sai vuonna 1833 kuulla tulleensa valituksi Berguesin kansanedustajaksi: alun perin laillisuusmielinen Lamartine kääntyi vasemmistoon vuonna 1837. Palattuaan Pariisiin 4. tammikuuta 1834 Lamartine piti istuntosalissa ensimmäisen pitkän sarjan puheita itäisestä kysymyksestä (kaikki Lamartinen poliittiset puheet on koottu kuuteen niteeseen nimellä La France parlementaire, 1864-1865). Aluksi hän suhtautui myönteisesti Osmanien valtakunnan hajottamiseen, mutta myöhemmin hän pahoitteli tätä asennettaan siinä määrin, että hänestä tuli yksi sen yhtenäisenä pysymisen kiihkeimmistä puolustajista. Hävittyään presidentinvaalit vuonna 1848 Lamartine, joka oli nyt tuhoutunut ja vailla tulevaisuutta Ranskassa, pyysi suurvisiiri Mustapha Reschid Pachan välityksellä sulttaani Abdül-Médjidiltä suurvisiiri Mustapha Reschid Pachan välityksellä suurten maatalouskiinteistöjen luovuttamista Vähä-Aasiassa, Burgaz-Ovassa, Tiressä, lähellä Efesosta. Koska Lamartine ei kuitenkaan löytänyt riittävästi sidosryhmiä, hän luopui turkkilaisesta maatilastaan. Koska portti pelkäsi, että ulkomaiset sijoittajat kiinnostuisivat liikaa tästä valtakunnan osasta, se otti Burghas-Ovan takaisin 11. syyskuuta 1852 20 000 frangin vuosivuokraa vastaan. Tämän seikkailun alku löytyy Nouveau Voyage en Orient -teoksesta (1852), josta suuria osia on kirjoittanut Lamartinen ystävä ja naapuri Chamborant de Périssat, joka oli ollut Lamartinen mukana Turkissa maatalousasiantuntijana, tai hänen sihteerinsä Charles Alexandre. Palattuaan Lamartine aloitti 8-nimisen monumentaalisen teoksen Histoire de la Turquie (1854-1855), joka on enimmäkseen kokoelma. ”Post scriptum à la Préface” -kirjassaan Lamartine käytti kuusi sivua ilmoittaakseen lähteensä ja ”velkansa”: Joseph von Hammer-Purgstal ja Ignace Mouradgea d’Ohsson ovat merkittäviä esimerkkejä. Maurice Barrès kertoo L’Abdication du poète -kirjassaan tämän ihastuttavan anekdootin: ”Muistan kuulleeni Renanin kertovan, kuinka hän oli kerran Bibliothèque nationale -kirjastossa tutustunut teokseen, jonka Lamartine oli kopioinut, muistaakseni Histoire de la Turquie -teosta varten. Koska kirjaston kopio oli epätäydellinen, kopioija ei ollut mennyt pidemmälle, ja näin Lamartinen teoksessa on suuri aukko. Renanin närkästys antaa minun ymmärtää sen täydellisen epäkunnioituksen, johon runoilijaparka joutui aikalaistensa silmissä.” Vaikka Lamartine joutui elämänsä lopulla tekemään alhaista työtä rahan vuoksi, hän tunsi yhä jatkuvaa kiintymystä Itämaahan, mikä käy ilmi kolmesta monografiasta, jotka hän neljä vuotta ennen kuolemaansa omisti Muhammedille, Tamburlainelle ja sulttaani Zizimille ja jotka yhdistettiin nimellä Les Grands Hommes de l’Orient (1865). Nouvelles Méditations poétiques -teoksessaan Lamartine tunnusti: ”Synnyin itämaiseksi ja niin tulen kuolemaan.”

Eräs Lamartinen matkakumppaneista, tohtori Delaroière, kirjoitti myös kertomuksen, joka täytti joitakin aukkoja kirjailijan versiossa, erityisesti hänen tyttärensä Julian kuoleman: Voyage en Orient, Paris, Debécourt, 1836.