Amanda Berry Smithin viimeinen työ

Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla merkittävä ja maailmankuulu afroamerikkalaisnainen asettui asumaan Chicagon eteläpuoliseen esikaupunkialueeseen ja perusti Illinoisin ensimmäisen orpokodin afroamerikkalaisille lapsille. Hänen kuollessaan vuonna 1915 Chicago Defender -lehti kutsui Amanda Berry Smithiä ”suurimmaksi naiseksi, jonka tämä rotu on koskaan antanut maailmalle.”

Viidenkymmenen vuoden ajan sisällissodan jälkeen Amanda Berry Smith kulki polkuja, jotka johtivat hänet merkittävään asemaan mustana naisena valkoisten miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Hän oli yksi harvoista afroamerikkalaisista naisista, jotka saivat näkyvyyttä Naisten kristillisessä maltillisuusliitossa (Women’s Christian Temperance Union), ja hän oli tiiviisti yhteydessä värillisten naisten kerhojen toimintaan. Nämä kerhot olivat tärkeä osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun edistysmielisen liikkeen afroamerikkalaista ilmaisua.

20 I L L I N O I S H E R I T A G E

Amanda Smith syntyi orjuudessa vuonna 1837, vanhimpana kolmestatoista lapsesta. Hänen vanhempansa olivat orjia Marylandissa sijaitsevilla maatiloilla.Hänen isänsä pystyi suurella vaivalla ostamaan oman vapautensa ja lopulta maksoi vaimonsa ja lastensa vapauden. Perhe asettui sitten Pennsylvaniaan. Hän meni kahdesti naimisiin, mutta molemmat aviomiehet kuolivat, joista ensimmäinen asepalveluksen aikana afroamerikkalaisessa yksikössä sisällissodan aikana. Näistä kahdesta avioliitosta hän sai viisi lasta, joista neljä edelsi hänen kuolemaansa. Ainoastaan hänen tyttärensä Mazie selvisi aikuiseksi. Lisäksi hän adoptoi kaksi nuorta afrikkalaislasta matkoillaan ja palvelutehtävissään Afrikassa.

Vuoteen 1869 mennessä hänellä ei ollut enää aviomiestä ja hän osallistui syvällisesti kirkkoon liittyviin toimiin. Vaikka hänellä oli vain muutaman kuukauden muodollinen koulutus, hän oli valloittava puhuja ja laulaja, ja missä tahansa hän matkusti, ihmiset reagoivat hänen viehättävään persoonallisuuteensa ja hengelliseen voimaansa. Seuraavien yhdeksän vuoden ajan hän saarnasi afrikkalaisissa metodistien episkopaalisissa kirkoissa, metodistien kokoontumisissa ja ”pyhyyskokouksissa” eri puolilla Yhdysvaltojen itä- ja keskilänttä. Eräs kommentoija kirjoitti, että hänen ”… yksinkertainen, kveekarimainen pukeutumisensa ja kauhapiponsa sekä rikas, kontralainen äänensä, jolla hän puhkesi lauluun inspiroituneena, tekivät hänestä henkilön, jota ei helposti unohdeta.”

Vuonna 1878 ystävät ehdottivat hänelle, että hän harkitsisi työskentelyä seurakuntien kanssa Englannissa. Hän vastasi tarjoukseen, ja Englannissa vietetyn vuoden jälkeen hän työskenteli kaksi vuotta seurakuntien kanssa Intiassa.Vuosia myöhemmin eräs metodistipiispa, joka oli palvellut Intiassa, kirjoitti: ”Seitsemäntoista vuoden aikana, jotka olen asunut Kalkutassa, en ole koskaan tuntenut ketään, joka olisi pystynyt vetämään puoleensa ja pitämään hallussaan niin suurta yleisöä kuin rouva Smith. . . Olin oppinut Amanda Smithiltä enemmän, mikä oli minulle kristillisen totuuden julistajana todella arvokasta, kuin keneltäkään muulta tapaamaltani henkilöltä.”

Palattuaan Englantiin vuonna 1881 hän matkusti Liberiaan ja vietti lähes kahdeksan vuotta Länsi-Afrikassa. Siellä hän työskenteli kirkkojen kanssa ja auttoi perustamaan raittiusyhdistyksiä. Vuonna 1890 hän palasi Yhdysvaltoihin ja asettui asumaan Chicagon alueelle saarnattuaan ja työskenneltyään kaksi vuotta idässä.Tänä aikana hän oli Women’sChristian Temperance Unionin kansallinen edustaja ja Frances Willardin ystävä.

Muotokuva Amanda Berry Smithistä, Afrikanamerikkalaisesta evankelistasta ja lähetystyöntekijästä. Illinoisin osavaltion historiallisen kirjaston luvalla.

Ollessaan itärannikolla häntä kehotettiin kirjoittamaan omaelämäkertansa.Se kirjoitettiin ystävien kotona Newarkissa, New Jerseyssä, ja se julkaistiin Chicagossa. Se julkaistiin alun perin vuonna1893, ja siitä on tehty ainakin kuusi uusintapainosta sadan viime vuoden aikana. An Autobiography, The Storyof the Lord’s Dealing with Mrs. AmandaSmith, the Colored Evangelist on tullut yksi 1800-luvun afroamerikkalaisten naiskirjailijoiden tunnetuimmista teoksista.

Hänen omaelämäkerrastaan ja myöhemmästä elämäkerrallisesta tutkimuksesta on saatavissa melko selkeä pääpiirteittäinen kuvaus suurimmasta osasta hänen elämäänsä ja työtään. Hänen elämänsä loppuvaiheesta Harveyssa, Illinoisin osavaltiossa ja orpokodin avaamisesta on kuitenkin hajanaisia tietoja.

Vuonna 1893 Chicagossa järjestettiin Kolumbian Näyttely, joka oli luultavasti suurin kaikista maailmanmessuista. Joidenkin arvioiden mukaan kymmenen prosenttia Yhdysvaltojen väestöstä osallistui näyttelyyn, ja messujen vaikutuksesta Chicagoon ja koko maahan on kirjoitettu paljon.

Näyttelyn viehätysvoima sai aikaan huomattavan paljon taloudellista kehitystoimintaa sekä Chicagossa että läheisillä esikaupunkialueilla. Osa tästä heijastui Harvey’n, Illinoisin osavaltion, kehittämiseen ja mainostamiseen suunniteltuna raittiusyhteisönä kaksikymmentä mailia Chicagosta etelään. Sijainti oli Illinois Central Railroadin pääradan varrella, ja erikoisjunat saattoivat helposti kulkea näyttelystä Harveyyn, jotta kävijät saattoivat tutustua tähän valmisteilla olevaan erityiseen kaupunkiin. Vuonna 1890 perustettu Harvey Land Association aloitti merkittävän kehitystyön vuonna 1891, ja vuoteen 1893 mennessä se oli valmis hyödyntämään Näyttelyn tarjoamaa vetovoimaa. Maanmyyntimahdollisuuksien sekä asuin- ja teollisuusasutuksen lisäksi Harveyyn rakennettiin useita hotelleja majoittamaan alueen kävijöitä Näyttelyn aikana.

Turlington W. Harvey ja muut

investoijat, jotka pyrkivät kehittämään Harveya, olivat vahvasti sidottuja ajan kuuluisimman evankelistan Dwight D. Moodyn työhön. Moody ja hänen järjestönsä käyttivät Columbian Exposition vetovoimaa tilaisuutena sekä tavoittaa evankelisella sanomallaan paljon suurempia yleisöjä että mainostaa Harveyta ihanteellisena vaihtoehtona suurkaupungin epämukavuudelle ja haitoille.

Tämä prosessi sekä taloudellisen kehityksen ja yhteiskunnallisen kokeilun vuorovaikutus käy hyvin ilmi James Gilbertin teoksesta Perfect Cities: Chicago’sUtopias of 1893. Tässä yhteydessä Gilbert huomauttaa, että Harvey oli ainutlaatuinen mainostaessaan moraalista, uskonnollista ja maltillista luonnettaan, lähestymistapaa, jota muut kiinteistökehitysyhtiöt eivät käyttäneet. Tämä näkyi ensimmäisinä vuosina, kun perustettiin järjestöjä, kuten EqualSuffrage Association, ProhibitionClub, Women’s Christian Temperance Union ja Royal Temperance Templars of Temperance.

Tämän ainutlaatuisen yhteisön syntyminen ja sen syvät yhteydet evankelisiin ja raittiusliikkeisiin tekivät Harveysta loogisen paikan orpokodille. AmandaSmith oli muuttanut Chicagoon vuonna 1892, ja vuoteen 1895 mennessä hän oli aktiivisesti mukana perimässä suunnitelmia mustien lasten orpokodista. Harvey voisi olla ihanteellinen ympäristö orvoille – uskonyhteisö, joka vastusti juopottelun skandaalia.

Englannissa pian hänen kuolemansa jälkeen julkaistussa Smithin elämäkerrassa tiivistettiin hänen taistelunsa orpokodin perustamiseksi: ”Kun hänen kirjansa oli valmis ja voimat ja energia alkoivat palata, hänen aktiivinen mielensä kehitti uuden työmuodon. Hän suunnitteli orpokodin perustamista, jossa köyhiä värillisiä lapsia voitaisiin hoitaa ja auttaa. Äärettömällä työllä hän keräsi riittävästi rahaa ostaakseen maata ja rakentaakseen talon. Hän kohtasi monia lannistuksia, mutta jatkoi työtään, matkusti leirikokouksesta terveyskeskukseen eikä hukannut tilaisuutta julkaista suunnitelmaansa; mutta ne, jotka olivat halukkaita auttamaan värillistä naista, olivat itsekin köyhiä, ja rahat tulivat hyvin hitaasti.”

Vahvistaen näitä yhteyksiä Amanda Smith oli ollut mukana WCTU:ssa vuodesta 1875 ja evankelioimistyönsä alkuajoista lähtien.Palattuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1890 hän jatkoi aktiivista toimintaansa WCTU:n työssä, ja vuonna 1893 hänestä tehtiin järjestön kansallinen evankelista. TheUnion Signal, WCTU:n valtakunnallinen aikakauslehti, kommentoi säännöllisesti hänen työtään 1890-luvulla ja mainitsi hänen aktiivisuutensa orpokodin suunnittelussa ja rakentamisessa. Bostonissa vuonna 1891 pidettyä WCTU:n maailmankokousta koskevassa raportissaan The Union Signal kertoi, että ”rouva Amanda Smith, ”Jumalan kuva eebenpuuhun veistettynä”, huomattiin salissa, hänet kutsuttiin puhujakorokkeelle, hänet esiteltiin ja pyydettiin laulamaan.”

Hän aloitti välttämättömän varainhankinnan orpokotia varten vuonna 1895, ja se avattiin vuonna 1899. Kuten edellä olevasta lainauksesta käy ilmi, varoja saatiin monista eri lähteistä. Niihin kuuluivat myös hänen omaelämäkerransa myynnistä saadut tulot, luento- ja saarnapalkkiot sekä yksityiset lahjoitukset, joihin kuului myös merkittävää tukea Ison-Britannian raittiusryhmiltä ja Chicagon afroamerikkalaisilta naiskerhoilta. Hän sai merkittäviä lahjoituksia myös Julius Rosenwaldilta, hyväntekeväisyysmieheltä ja Sears, Roebuck and Companyn johtajalta. Vuonna 1905 Smith julkaisi Chicagon Broad Axe -lehdessä avunpyynnön afroamerikkalaiselta yhteisöltä. Hän pyysi apua 1 000 dollarin keräämiseksi ”erääntyneisiin laskuihin”.

Harveyssä hän julkaisi pientä ja satunnaista sanomalehteä nimeltä Help mainostaakseen ja tukeakseen orpokotiaan. Helpissä olleessa Amanda Smith Industrial Home -teollisuuskodin mainoksessa kerrottiin, että koti oli ”perustettu vuonna 1906 orpojen, varattomien ja tarvitsevien lasten, erityisesti värillisten vanhempien, hoitoa, kasvatusta ja teollista koulutusta varten”. Mainoksessa todettiin myös, että laitos oli ”SupportedEntirely by Voluntary Contributions.” Koti oli tietenkin ollut toiminnassa jo useita vuosia ennen virallista perustamista.

Asuessaan vielä Chicagon eteläpuolella osoitteessa 2940 South Park Avenue Amanda Smith oli ostanut ensimmäisen kiinteistönsä Harveysta vuonna 1895. Kustannukset olivat 6 000 dollaria, ja hän pyrki ilmeisesti saamaan rakennuksen maksetuksi ennen avaamista. Kuten eräässä paikallislehdessä kerrottiin 28. kesäkuuta 1899, ”North Harveyssä, Illinoisin osavaltiossa, kokoontui suuri joukko ihmisiä orpokodin avajaisia varten hurjassa myrskyssä, tuulen ja sateen myrskyssä”. Yritys alkoi velattomana, yhdellä rakennuksella, 288,00 dollarin lahjoituksella ja viidellä orvolla.

Kun Amanda Smith päätti perustaa orpokodin saatuaan kirjansa valmiiksi, on ilmeistä, että hän oli nähnyt ja tuntenut syrjinnän vaikutukset ja oli halukas keskustelemaan ja käsittelemään asioita, joita nykyään kutsuttaisiin rasistisiksi käytännöiksi.Koska hän oli moninkertaisesti mukana kirkon ja raittiusjärjestöjen toiminnassa, hän oli epäilemättä hyvin tietoinen sekä kasvavasta syrjinnästä ja segregaatiosta kaupunkialueilla että mustien lasten tarpeista.

Frances Willard tai muut WCTU:n jäsenet saattoivat kehottaa häntä asettumaan Chicagoon, ja saapuessaan sinne hän saattoi tuntea tapauksia, joissa mustiin orpolapsiin kohdistui suoraa syrjintää.

22 I L L L L I N N O I I S S H E R E R T I T A A G I E

. Suurimmaksi osaksi sosiaalisista tarpeista vastasivat yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt, ja vaikka Chicagon alueen tummaihoinen väestö oli suhteellisen pieni 1890-luvun lopulla, rotuun perustuva erottelu laitoksissa oli jo käynnissä.

Suorista tai epäsuorista syistä riippumatta Amanda Smithin reaktio oli yhdenmukainen muiden afroamerikkalaisissa yhteisöissä esiintyneiden reaktioiden kanssa. Aikakauden ”edistysmielisten” liikkeiden yhteydessä, erityisesti kaupungeissa, W. E. B. DuBoish oli vuoteen 1910 mennessä havainnut satoja mustien hyväntekeväisyysjärjestöjä koko maassa. Jatkuvan ja kasvavan syrjinnän edessä vaikutti selvältä, että afroamerikkalaisyhteisöjen keskinäisen avun perinne oli välttämätön vanhusten, vammaisten ja muiden apua tarvitsevien, myös orpojen, hoitamisessa paitsi etelässä myös koko maassa.

Tämä keskinäisen avun perinne heijastuu Allen Spearin teoksessa ”Black Chicagagossa”, jossa kuvataan afroamerikkalaisten tekemien ja afrikanamerikkalaisille tarkoitettujen laitosten perustamista ja kasvua Chicagon eteläisen puolen ”mustassa vyöhykkeessä”. Yksi osa tätä oli värillisten naisten kerholiikkeen syntyminen 1890-luvulla. Näistä kerhoista tuli erityisen tärkeitä erilaisten sosiaalihuoltotoimien tukemisessa, mukaan lukien lastentarhojen avaaminen, asuntolat nuorille naisille ja vanhuksille sekä erilaiset yhteisölliset koulutusohjelmat.

Näihin kerhoihin osallistuneet afroamerikkalaiset naiset tunsivat Amanda Smithin työn, ja vuosina 1900-1918 monet heistä olivat suoraan mukana orpokodissa. NAACP:n valtakunnallisen Crisis-lehden vuoden 1915 numerossa artikkeli ”SomeChicagoans of Note” päättyi viiden naisen mainitsemiseen, ja vain kahdesta mainittiin yksityiskohtainen kappale: Amanda Smith ja Ida B. Wells (Barnett).Ida B. Wells oli toiminut Harveyn lastenkodin johtokunnassa muiden kerhojen johtajien ohella. Kerhot olivat myös varojen lähde orpokodin toiminnan tukemiseen. Tämä oli erityisen hyödyllistä, koska Amanda Smith -koti oli ensimmäinen ja jonkin aikaa ainoa mustien lasten orpokoti Illinoisissa.

Aikojen kuluessa kodin palveluksessa olevien lasten määrä ja tilojen koko kasvoivat. Kymmenen vuoden aikana vuoden 1900 Yhdysvaltojen väestönlaskennan ja vuoden 1910 väestönlaskennan välillä laitos kasvoi kahdestatoista kolmestakymmenestäkolmesta lapsesta.

Vuonna 1903 Illinoisin osavaltion tarkastaja vieraili Smith-kodissa ja raportoi, että se koostui yhdestä tiilirakennuksesta ja kahdesta runkorakennuksesta, joiden arvoksi arvioitiin 11 000 Yhdysvaltain dollaria.Siellä asui kolmekymmentä lasta (kymmenen urosta ja kaksikymmentä naista), joita valvoi kolme palkattua hoitajaa. Lapsia vaikutti kohdeltavan hyvin, ”tarjottu ruoka on hyvälaatuista”, lihaa oli tarjolla kaksi kertaa viikossa, ja heidän ”edellytetään kylpevän viikoittain”. Todettiin, että Cookin piirikunnan nuorisotuomioistuin lähetti lapsia, ”mutta toistaiseksi piirikunta ei ole maksanut mitään heidän elatuksestaan.” Kotia ”tuettiin lahjoituksin ja rouva Smithin julkaisemien sanomalehtien myynnillä”. Tarkastaja ilmoitti olevansa ”tyytyväinen-

Kuvitus mainosmateriaalista, jonka tarkoituksena on houkutella asukkaita ja yrityksiä
Harveyyn, Illinois’n osavaltioon. Illinoisin osavaltion historiallisen kirjaston luvalla.

Amanda Berry Smith ja metodistikirkon piispa William Taylor työskentelevät lähetyssaarnaajina Liberiassa.

vakuuttanut, että tämä laitos on tukemisen arvoinen” ja että ”laitos on pätevä ottamaan vastaan sen hoidettavaksi annettuja lapsia”. Tämä myönteinen raportti oli ristiriidassa valtion myöhempien arviointien kanssa.

Lokakuussa 1905 Charles Virdenistä tuli valtion tarkastaja. Ensimmäisellä vierailullaan hän löysi ”Amanda Smithin, iäkkään värillisen naisen … johtajaksi, ja hän hankki varoja pyytämällä varoja ystäviltä ja kiinnostuneilta osapuolilta keräämällä suuren osan niistä useista itäisistä osavaltioista, sillä hän oli laajalti tunnettu värillinen evankelista.”Hän totesi, että Smithin urhoollisista ponnisteluista huolimatta kodilla oli suuri velkaongelma. Myöhemmillä käynneillä hän havaitsi ”asianmukaisen valvonnan puutteen”, jonka hän selitti sillä, että ”neiti Smith oli suuren osan ajasta poissa keräämästä varoja, ja korkean ikänsä vuoksi hän oli suljettu huoneeseensa suurimman osan ajasta, jonka hän oli laitoksessa.” Virden toteaa, että vaikka Smithin koti ei täyttänyt osavaltion sertifioinnin vähimmäisvaatimuksia, sen sertifiointi uusittiin, ”koska tämä oli osavaltion ainoa merkittävä laitos värillisten lasten hoidossa”. Niinpä kodin sertifiointi uusittiin joka vuosi, kunnes se tuhoutui tulipalossa vuonna 1918 eikä sitä koskaan avattu uudelleen.

Amanda Smith johti ja hoiti kotia, kunnes sairaus pakotti hänet eläkkeelle syksyllä 1912. George Sebring, varakas tukija ja kiinteistökehittäjä, tarjosi hänelle eläkkeelle jäämistä varten mökkiä Sebringissä, Floridassa. Muutaman kuukauden kuluttua muutosta hän kirjoitti Tuskegee-instituutin lehden päätoimittajalle ja liitti siihen seuraavat huomiot: ”Heikentyneen terveyteni vuoksi olin

Gilbert, James. Perfect Cities: Chicagon vuoden 1893 utopiat. Chicago: The University of ChicagoPress, 1991.

Knupfer, Anne Meis. Toward a Tenderer Humanity and a Nobler Womanhood, AfricanAmerican Women’s Clubs in Turn-of-the-Century Chicago. New York: New YorkUniversity Press, 1997.

Smith, Amanda Berry. An Autobiography, The Story of the Lord’s Dealings with Mrs AmandaSmith, the Colored Evangelist. Chicago: Meyer & Brother, Publishers, 1893. Oxford University Press julkaisi tämän teoksen uudelleen vuonna 1988 osana The Schomburg Libraryof Nineteenth Century Black Women Writers -kirjastoa.

24 I L L I N O I S H E R I T A G E

velvollisuuteni oli luopua Harveyssa, Ill. osavaltiossa, sijaitsevan Amanda Smith -kodin työstä, ja sanoin johtokunnalle, että heidän oli hankittava joku, joka ottaisi vastuun työstä. En pystynyt hoitamaan sitä enää pidempään, ja he onnistuivat hankkimaan miehen ja hänen vaimonsa, ja työ on luovutettu heille. He ovat nuoria, ja olen niin iloinen siitä, että olen vapautunut hoidosta ja taakasta, joka tuli minulle liian raskaaksi minun iässäni, sillä olen jo ohittanut 76-vuotissyntymäpäiväni 23. tammikuuta. Jotkut ystävälliset valkoiset ystävät ovat antaneet minulle kodin elämäni ajaksi ja huolehtivat muista tarpeistani niin, että olen vapautettu huolenpidosta ja ahdistuksesta. Leuto ilmasto sopii terveydentilalleni ja olen parantunut tänne tulostani lähtien.”

Amanda Smith kuoli 24. helmikuuta 1915, ja George Sebring huolehti siitä, että hänen ruumiinsa palautettiin Chicagoon ja haudattiin Harveyn lähelle. Joukko valkoisia pappeja saattoi hänen arkkunsa junaan Sebringissä, Floridassa. Maaliskuun 1. päivänä 1915 Chicagon afroamerikkalaisen yhteisön historian suurimmat hautajaiset kunnioittivat hänen muistoaan.

Hänen kuolemansa jälkeen orpokodin rappeutuminen jatkui, kunnes osavaltio oli peruuttamassa sen hyväksynnän. Tämän uhka johti siihen, että lastenkodin johtokunta uudistettiin. Osa johtokunnan jäsenistä joutui eroamaan. Hallituksen entinen jäsen Edward C. Wentworth pysyi hallituksessa ja nimitettiin uuden hallituksen puheenjohtajaksi yhdessä Ida B. Wellsin (Barnett) ja kolmen jäljellä olevan mustaihoisen hallituksen jäsenen kanssa. Näiden naisten osallistuminen johtokuntaan kuvastaa naisjohtajien aktiivisuutta sekä valkoisten että mustien edistyksellisissä poliittisissa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä Chicagossa.

Näiden johtajien väliintulosta ja tuesta huolimatta orpokoti kamppaili monista eri syistä edelleen vakavien huolto-, henkilöstö- ja rahoitusongelmien kanssa. Amanda Smithin poissaolo lisäsi ongelmaa. Kun orpokoti paloi vuonna 1918, johtokunnan jäsenet ja muut sekä Harveyn kaupungin johtajat ryhtyivät toimiin sen kunnostamiseksi, mutta resurssit eivät riittäneet. Näin Amanda Smithin viimeisen palvelutyön painopiste tuli tiensä päähän.

Toimittajan huomautus: Vuonna 1991 Amanda Smithin haudalle asetettiin erityinen muistomerkki Washington Memory Gardensiin Homewoodissa, muutaman kilometrin päässä kodin sijaintipaikasta etelään. Illinoisin osavaltion edustajainhuone hyväksyi 23. huhtikuuta 1991 erityisen päätöslauselman Amanda Berry Smithin muiston ja harvinaisten saavutusten kunnioittamiseksi.

LISÄTIETOJA Hutchins of Chicago: The University President as Publicist Robert M. Hutchins, No Friendly Voice. Chicago: Universityof Chicago Press, 1936. ___, The Higher Learning in America. New Haven,Connecticut: Yale University Press, 1936. ___, ”Gate Receipts and Glory”, Saturday Evening Post. 3. joulukuuta 1938. Commission on the Freedom of the Press, A Free andResponsible Press. Chicago: University of Chicago Press,1947. ___, Freedom, Education, and the Fund: Essays andAddresses, 1946-1956. New York: Meridian Books,1956. William H. McNeill, Hutchins’s University: A Memoir of theUniversity of Chicago, 1929-1950. Chicago: Universityof Chicago Press, 1991. Toimittajan huomautus: Edellä mainittu jäi epähuomiossa pois Roland L. Cuyotten artikkelista: ”Hutchins of Chicago: TheUniversity President as Publicist”, joka ilmestyi syksyn 1997 numerossa. Pahoittelemme virhettä.

Lawrence B. Smithin maalaama öljymuotokuva Robert M. Hutchinsista, maalattu vuonna 1951 Hutchinsin toimiessa yliopiston kanslerina.