Amerikkalaisin popkulttuuri-ilmiö kaikista
”American Idol” ”syntyi” tasan yhdeksän kuukautta syyskuun 11. päivän jälkeen. Ajoitus oli merkittävä, sillä 11. kesäkuuta 2002 tapahtuneesta ensi-illastaan lähtien ohjelmasta on tullut olennainen osa maan selviytymisstrategiaa – eräänlainen opaskirja vaikeaan siirtymiseemme 2000-luvulle.
”American Idol” on kuratoinut huolellisesti musiikista, henkilökohtaisista tarinoista ja kulttuurisista opeista koostuvan, selvästi amerikkalaisen sekamelskan, ja se on maalannut muotokuvan siitä, keitä luulemme olevamme, erityisesti tragedian, sodan ja taloudellisen myllerryksen jälkimainingeissa.
Sarjan päättyessä 15 kauden jälkeen kannattaa tarkastella, miten menneisyys ja nykyisyys törmäsivät toisiinsa luodakseen kulttuuri-ilmiön – ja miten näemme varjoja ohjelman vaikutuksesta tämän päivän kaoottisessa presidentinvaalikilpailussa.
Kaikki myyttejämme yhteen niputettuna
”American Idolin” lähtökohta – ajatus siitä, että tavallinen ihminen saatetaan tunnustaa poikkeukselliseksi – on juurtunut vahvasti kansalliseen myyttiin ansiokristillisyydestä.
Tähän kansalliseen narratiiviin kuuluvat myös Horatio Algerin pikkuromaanit, ryysyistä rikkauksiin -sadut, joiden tarkoituksena oli kohottaa amerikkalaisia, jotka kamppailivat toimeentulosta sisällissodan jälkeen. Sitten oli Amerikan unelma – jonka James Truslow Adams keksi ensimmäisen kerran vuonna 1931 kirjassaan The Epic of America – joka edisti taloudellisen liikkuvuuden ihannetta laman toivottomina vuosina.
Vuosikymmeniä ennen kuin juontaja Ryan Seacrest jakoi ensimmäisen kultaisen lipun ensimmäiselle kultakurkkuiselle maalaistytölle, joka tarjoili pöytiä odottaessaan, että hänet ”löydettäisiin”, olimme jo menossa Hollywoodiin unissamme ja valkokankaalla.
Show on näyttänyt meille arkkityyppejä maahanmuuttajien kertomuksista, kuten silloin, kun kolmoskauden kilpailija Leah Labelle puhui bulgarialaisperheensä loikkauksesta kommunistihallinnon aikaisesta loikasta Pohjois-Amerikkaan. Se on osoittanut, miten vaikeuksien edessä voi luottaa uskoon, mistä esimerkkinä Fantasia Barrinon voittolaulu ”I Believe”, jonka hän esitti gospelkuoron kanssa. Samalla se on toiminut näyttämönä isänmaalliselle intohimolle ja esittänyt kaksi kertaa Lee Greenwoodin ”God Bless the U.S.A.” -kappaleen, kun Yhdysvallat astui Irakiin vuonna 2003. Samaan aikaan monet ”Idol Gives Back” -erikoisohjelmat muistuttavat meitä amerikkalaisista hyväntekeväisyysarvoista.
Show’ssa on juhlittu epäonnistumista sekä välttämättömänä kompastuskivenä että lähtölaukauksena maineeseen. Monet laulajat joutuivat koe-esiintymään vuosi toisensa jälkeen ennen kuin he ansaitsivat mahdollisuuden kilpailla. Toisille, kuten William Hungille, heidän televisioitu hylkäämisensä toi kuitenkin mainetta ja mahdollisuuksia.
”American Idol” on toiminut myös amerikkalaisen musiikin historian kurssina, jossa esiintyvät erilliset genret, kuten southern soul ja southern rock, yhdessä uudempien, hämärtyneempien kategorioiden, kuten pop-country ja pop-punk, kanssa.
Vanhan tekeminen uudestaan uudeksi
Yhtä lailla katsottuna formaatti ei ollut mitään uutta ”American Idolissa”. Itse asiassa brittiläiset viihdejohtajat Simon Fuller ja Simon Cowell – jotka saivat aikaan 2000-luvun version ”brittiläisestä invaasiosta” – muokkasivat jättimäisen show’nsa vanhojen liiketoimintamallien uudeksi versioksi.
Siinä on jotain selvästi amerikkalaista, että kilpailijat seisovat Fordin sponsoroimassa valokeilassa, tuomarit siemailevat Coca-Cola-laseista ja katsojat istuvat televisioruutujen edessä tekstiviestitse AT&T-puhelimilla. Ohjelman silmiinpistävä kaupallisuus tuo mieleen television varhaisimmat ajat, jolloin ohjelmat olivat mainostajien omistuksessa ja tuotannossa. Idolin, kuten tuon varhaisen ohjelmakauden ohjelmien, oli tarkoitus olla ”tapaamistelevisio”, joka kokoaa perheet yhteen samaan aikaan joka viikko.
”Idolin” tuotantomalli on myös takautuma. Se on rakenteeltaan kuin Berry Gordyn Motown – yhden luukun kuuluisuustehdas, joka tarjoaa tähdille valmennuksen, kiillotuksen, bändin, levytuotannon ja promootion sisältävän paketin.
Formaatti ammentaa myös 1900-luvun alun alueellisista ja kansallisista amatööriradiokilpailuista. (Frank Sinatra aloitti voittamalla sellaisen ”Major Bowe’s Amateur Hour” -ohjelmassa vuonna 1935 Hoboken Fourin kanssa). Toinen vaikutus on puoliksi naurettava ja täysin poliittinen ”Eurovision laulukilpailu”, joka on erittäin suosittu ja armottomasti pilkattu vuosittainen televisiotapahtuma, jossa kansakunta kohtaa kansakunnan (lähes) ystävällisessä laulukilpailussa.
A vote that counts?
”Euroviisut” sai alkunsa vuonna 1955 ylikansallisten verkostojen kyvykkyyksien ja sodanjälkeisten kansainvälisten suhteiden testaamiseksi, ja siinä otettiin käyttöön puhelinäänestys muutama vuosi ennen ”Idolin” ensiesitystä.
Ja kuten Euroviisujen, myös ”American Idolin” vaikutus ulottuu kauas uuden poptähden vuosittaista kruunaamista pidemmälle. Ohjelman nousu on tapahtunut aikana, jolloin viihteen, politiikan ja liike-elämän väliset rajat ovat yhä enemmän hämärtyneet.
Kausi toisensa jälkeen ”American Idolin” fanit ovat äänestäneet suosikkikilpailijoitaan – vaihtoehtoja, joita – hieman presidenttiehdokkaidemme tapaan – on huolella viljellyt alan asiantuntijoista koostuva paneeli, joka on etsinyt varmaa vetoa.
”Idolin” alkuperäinen menestys enteili paitsi samankaltaisten televisio-ohjelmien aikakautta, myös uutta aikakautta, jossa meille annetaan mahdollisuus ”äänestää”, olipa kyse sitten dum-dum popmakuista tai maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä.
Tämän suuntauksen huomioon ottaen ei ole kovin kaukaa haettua väittää, että ”American Idolin” kaltaisten ohjelmien hurjalla suosiolla oli jonkinlainen rooli tämänvuotisten vaalien häikäisevän kromivärisen näyttämön ja hiukan ”piikikkään” sävyn luomisessa.
Ei ole kyse vain siitä, että Donald Trump johti ”The Apprentice” -tosi-tv-kilpailua, joka ratsasti ”American Idolin” vanavedessä.
Hänen persoonansa näyttää myös täyttävän saman sadistisen yleisön tarpeen, jonka alkuperäinen ”Idol”-tuomari Simon Cowell tyydytti: toimeenpaneva perijä, mahtipontinen makutuomari, joka on omaisuutensa velkaa vähintään yhtä paljon ylivertaisuuskompleksilleen kuin taloudelliselle terävyydelleen. Samaan aikaan Cowellin ja Trumpin kaltaiset persoonat antavat tavalliselle, ahkeralle amerikkalaiselle mahdollisuuden.
Kumpikin moguli kuitenkin lieventää tätä omahyväisyyttä taitavasti: he hyödyntävät Cowellin tunnistamaa yleismaailmallista halua tuntea itsensä tärkeäksi.
Heidän henkilökohtaisen vetovoimansa ydin on siinä, että he ymmärtävät, että kaikki haluavat olla tärkeitä, ja me olemme valmiita – tv-katsojina tai kansalaisina – ottamaan suuren riskin vain tunteaksemme olevamme tärkeitä. Me kaikki haluamme kuvitella omat taivaaseen ulottuvat mahdollisuutemme ja nauraa helpotuksesta, kun näemme muita, jotka eivät koskaan pääse maan pinnalle. Haluamme olla tuomari ja valamiehistö, mutta myös tulla tuomituksi ja tuomituksi.
”Idols” antaa amerikkalaisille luvan tuomita toisiaan, tuntea, että mielipiteellämme on merkitystä. Trumpin suodattamaton retoriikka on tehnyt jotakin samanlaista antaen hänen kannattajilleen implisiittisen ja joskus eksplisiittisenkin luvan pilkata, hylätä, sulkea pois ja jopa hyökätä toisia vastaan rodullisen ja etnisen identiteetin, uskonnon tai kyvykkyyden perusteella.
Ja niinpä nyt, kun ”Idol” tekee viimeisen matkansa Studio 36:sta Dolby-teatteriin, pohdimme, kenen voitto kuuluttaa viimeisen ”Seacrest – ulos”.
Tapahtuipa mitä tahansa, ja menivätpä presidentinvaalimme miten tahansa, Yhdysvallat on jonkin uuden, suuren kulttuurisen muutoksen kynnyksellä. Mihin ikinä olemme menossa, ”Idol” on täyttänyt tarkoituksensa, emmekä tarvitse sitä enää samalla epätoivoisella tavalla.
Uskon kuitenkin, että tulemme aina etsimään seuraavaa suurta asiaa. Ja tulemme aina olemaan iloisia, että meillä oli tällainen hetki.