Andrés Bello
Andrés Bello, (s. 29.11.1781 Caracas -kuollut 15.10.1865 Santiago, Chile), runoilija ja tutkija, jota pidetään Etelä-Amerikan älyllisenä isänä.
Varhaiset klassikkolukemiset, erityisesti Vergilius, vaikuttivat hänen tyylinsä ja teorioihinsa. Venezuelan yliopistossa Caracasissa hän opiskeli filosofiaa, oikeustiedettä ja lääketiedettä. Tuttavuus saksalaisen luonnontieteilijän ja matkamiehen Alexander von Humboldtin kanssa (1799) johti hänen myöhemmissä kirjoituksissaan näkyvästi ilmenevään kiinnostukseen maantiedettä kohtaan. Hän oli eteläamerikkalaisen vapauttajan Simón Bolívarin ystävä ja opettaja, jonka kanssa hän lähti vuonna 1810 Lontooseen Venezuelan vallankumouksellisen juntan poliittiselle matkalle. Bello päätti jäädä sinne 19 vuodeksi, toimi Chilen ja Kolumbian lähetystöjen sihteerinä ja käytti vapaa-aikansa opiskeluun, opettamiseen ja journalismiin.
Bellon aseman kirjallisuudessa varmistavat hänen Englannissa oleskelunsa aikana kirjoittamansa kaksi runoa, Silvas americanas, joista välittyy majesteettinen vaikutelma eteläamerikkalaisesta maisemasta. Ne julkaistiin Lontoossa (1826-27), ja ne oli alun perin suunniteltu osaksi pitkää, koskaan kesken jäänyttä eeppistä runoa América. Toinen teoksista, Silva a la agricultura de la zona tórrida, on runollinen kuvaus trooppisen Amerikan tuotteista, ja siinä ylistetään maalaiselämän hyveitä Vergiliusta muistuttavalla tavalla. Se on yksi 1800-luvun espanjalaisamerikkalaisen kirjallisuuden tunnetuimmista runoista. Vuonna 1829 hän otti vastaan viran Chilen ulkoministeriössä, asettui Santiagoon ja osallistui näkyvästi kaupungin älylliseen ja poliittiseen elämään. Hänet nimitettiin vaalimaansa senaattoriksi – hänestä tuli lopulta Chilen kansalainen – ja hän perusti Chilen yliopiston (1843), jonka rehtorina hän toimi kuolemaansa saakka. Bello oli päävastuussa vuonna 1855 säädetystä Chilen siviililaista, jonka myös Kolumbia ja Ecuador ottivat käyttöön ja jolla oli samanlainen vaikutus koko Etelä-Amerikassa kuin Code Napoléonilla Euroopassa.
Bellon proosateokset käsittelevät niinkin moninaisia aiheita kuin oikeutta, filosofiaa, kirjallisuuskritiikkiä ja filologiaa. Viimeksi mainituista tärkein on hänen teoksensa Gramática de la lengua castellana (1847; ”Espanjan kielen kielioppi”), joka on pitkään ollut alansa johtava auktoriteetti.