Andrea Crespo

Andrea Crespon meneillään oleva piirustussarja keskittyy psykopatologisoitujen ihmisten stereotypisointiin potentiaalisina kouluampujina. Värikynillä 8,5 x 11 tuuman tulostuspaperille ikään kuin koulutarvikkeista tehdyt omaelämäkerralliset teokset kuvaavat kohtauksia taiteilijan yläkouluvuosilta. Hän kamppailee kiusaajien kanssa, kuten piirroksessa, jossa taiteilija kohtaa ilmeisen tuomitsevan ja poissulkevan oppilasryhmän. Monet Crespon kiusaajat ottivat hänet kohteekseen, koska he eivät pitäneet hänen ”Aspergerin kaltaisista oireistaan”, jonka Crespo sai tietää vasta parikymppisenä sähköpostitse psykologilta, jonka luona hän oli käynyt varhaisnuoruusvuosinaan. Crespo alkoi käydä psykologin vastaanotolla yläasteella, kun pakko-oireiden, tunne-elämän ja aistihäiriöiden sekä vainoharhaisuuden oireet pahenivat ja hän oli turhautunut reseptilääkkeisiin. On mahdollista, että hän sai diagnoosin tuolloin, mutta ei täysin ymmärtänyt sen seurauksia ja unohti sen siksi. Ehkä diagnoosi kuitenkin salattiin häneltä tarkoituksella. Keskustelua käydään siitä, onko oireiden nimeäminen hyödyllistä vai haitallista nuorelle: voiko se mahdollistaa voimaantumisen tunteen itsetuntemuksen kautta vai voiko se sisäistetyn kykenevyyden kautta aiheuttaa häpeää. Kun Crespo sai diagnoosin, hän muisteli tätä aikaa uudenlaisen linssin läpi, joten näemme taiteilijan suurimmaksi osaksi kolmannessa persoonassa. Kategoriaa ”Aspergerin oireyhtymä” ei enää käytetä, vaan se on korvattu sanalla ”autismin kirjoon kuuluva”, mikä lisää poistettavuutta.

Crespo koki painostusta kiusaajilta, jotka istuttivat hänen mieleensä ajatuksia väkivallasta tyrkyttämällä hänelle ampujan stereotyyppiä, näkemys, joka juontaa juurensa heidän pelostaan hänen erilaisuuttaan kohtaan. Selvyyden vuoksi: hän ei koskaan tuntenut todellisen aseväkivallan houkutusta. Hän turvautui kuitenkin toisinaan tyhjiin uhkauksiin keinona torjua kiusaajia, kuten hirsipuu-piirroksesta käy ilmi. Hän oli tietoinen siitä, että heidän stereotypiaan perustuvan pelkonsa toteuttaminen oli yksi harvoista keinoista saada heidät jättämään hänet rauhaan. Hän myös alkoi tuntua robottimaiselta vastauksena kiusaamiseen ja kiihtymykseen, mikä saattoi pahentaa hänen ”Aspergerin kaltaisten oireidensa” ilmenemistä. Sarja osoittaa siis, että yksi kiusaamisen riski on stereotypioiden muuttuminen itseään toteuttaviksi. Teoksen tarkoituksena ei tietenkään ole herättää myötätuntoa ampujia kohtaan, vaan se puhuu eräänlaisesta syrjinnästä, jota mielenterveysongelmaiset joskus kohtaavat. On aivan liian yleistä, että kouluampumisten jälkeen lehdistö keskittyy ampujan mielenterveyteen, vaikka tutkimukset osoittavat, että alle yhdellä prosentilla joukkoampujista on mielenterveysdiagnoosi.1 Tämä on yksi tapa, jolla leimoja kärjistetään poliittisten tavoitteiden, kuten aseiden vastaisen sääntelyn, tukemiseksi ja samalla psykopatologisoitujen ihmisten toiseuttamiseksi tavalla, joka estää heitä puhumasta omasta puolestaan. Tässä Crespo pohtii, miten tällaiset stereotypiat vaikuttavat mielenterveysongelmista kamppailevien jokapäiväiseen elämään omien kokemustensa perusteella.2