Anglo-intialainen

Anglo-intialainen, Intiassa kansalainen, jolla on sekä intialaista että isälinjan kautta eurooppalaista syntyperää. Noin 1700-luvulta 1900-luvun alkuun termi viittasi erityisesti Intiassa työskenteleviin brittiläisiin.

Käsitteen anglo-intialainen merkitys on ollut jossain määrin vaihtelevassa tilassa koko sen historian ajan. Vasta vuoden 1911 Intian väestönlaskennassa termiä alettiin käyttää etnisesti sekoittunutta väestöä kuvaavana kategoriana. Vuonna 1935 annetussa Intian hallituksen laissa anglointialainen määriteltiin virallisesti ”henkilöksi, jonka isä tai joku muu miespuolinen kantaisä on tai oli eurooppalaista syntyperää, mutta joka on kotoisin Intiasta”. Määritelmän keskeiset kohdat säilytettiin, kun anglointialaiset sisällytettiin virallisena vähemmistöryhmänä Intian perustuslakiin vuonna 1950. Yhteisön diasporan myötä tuon ajan jälkeen anglointialaisten tunnistaminen on kuitenkin käynyt yhä vaikeammaksi, saati sitten heidän väestönsä koon arvioiminen.

Intian anglointialainen yhteisö on enimmäkseen urbaani ja kristitty, ja se juontaa juurensa varhaisimpiin Euroopan ja Intian välisiin kontakteihin, viime kädessä vuoteen 1498, jolloin portugalilainen merenkävijä Vasco da Gama rantautui Lounais-Intiassa sijaitsevalle Malabarin rannikolla sijaitsevaan Calicutiin (nykymuotoinen nimi on Kozhikode). Kun portugalilaiset myöhemmin asuttivat ja hallinnoivat ympäröivää aluetta, Goan kaupungin vuonna 1510 valloittanut kuvernööri Alfonso de Albuquerque kannusti maanmiehiään avioitumaan intialaisten naisten kanssa auttaakseen portugalilaisten vallan vakiinnuttamisessa. Näiden avioliittojen jälkeläisiä kutsuttiin luso-intialaisiksi. Kun portugalilaiset vähitellen luopuivat intialaisista omistuksistaan tai muuten menettivät valta-asemansa alueella, luso-intialaiset sulautuivat paikalliseen intialaisväestöön. Suurimmaksi osaksi näiden luso-intialaisten jälkeläiset tunnetaan nykyään goalaisina, ja he ovat keskittyneet Goan osavaltioon, Mumbaihin ja pitkin Intian länsirannikkoa. Erityisesti suurimmissa kaupungeissa, kuten Mumbaissa, Madrasissa (nyk. Chennai) ja Kalkutassa (nyk. Kolkata), goalaiset ja muut luso-intialaiset säilyttivät suuren osan eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstään ja sulautuivat brittiläistä ja intialaista syntyperää olevaan paikalliseen yhteisöön – niihin, joiden mukaan etninen kategoria anglo-intialainen lopulta nimettiin.

Britannialaiset saivat hallintaansa suurimman osan Intian mantereesta 1600-luvulta alkaen, ja he säilyttivät merkittävän vallan pitkälle 1900-luvulle. Englannista tuotiin monia miehiä auttamaan Intian hallinnossa. Näiden miesten ja paikallisten intialaisnaisten jälkeläisiä kutsuttiin yleisesti euraasialaisiksi tai puolikastisiksi, kunnes heidät liitettiin laajemman englantilais-intialaisten käsitteen alle 1900-luvun alussa.

Kun Intia itsenäistyi vuonna 1947, englantilais-intialaista väestöä oli noin 300 000. Itsenäistymisen jälkeen anglointialaisten yhteiskunnallinen asema kuitenkin heikkeni jyrkästi, minkä seurauksena monet perheet muuttivat ulkomaille, erityisesti Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, Uuteen-Seelantiin, Kanadaan, Australiaan ja Yhdysvaltoihin. Koska ryhmä on maantieteellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti hajanainen, arviot anglo-intialaisen yhteisön koosta vaihtelevat – jopa 30 000:sta 150 000:een – Intiassa 2000-luvulla.