Angry Metal Guyn kaikkien aikojen parhaat heavy metal -biisit 10-1

Nyt tässä se on. Viimeiset 10 . Ja tämä tulee raivostuttamaan monia, takaan sen. Näitä ei suurimmaksi osaksi pidetä yleisesti ”suosikkeina”, eivätkä ne koskaan pääsisi fanien äänestämille listoille, mutta nämä kappaleet pääsivät kaikki melko helposti tälle listalle. En ole enää yhtä vihainen koko Gibsonin listasta, ja olen menettänyt hiukan höyryä sen takia, mutta nämä kappaleet ovat kaikki helvetin fantastisia, top-o’-the-line-tyyppistä paskaa. Toivottavasti nautitte listasta ja odotan innolla trollaavani teitä pian. U MAD BRO!?

10. Dimmu Borgir – Spiritual Black Dimension – ”The Insight and the Catharsis” – No, nämä kaverit voittavat monella rintamalla. Ensimmäinen rintama? Ehdottomasti Freud-viittaus. Toinen rintama? Tämä biisi on ihan vitun mahtava. Rakastan kaikkea. Laulunteko on mahtavaa, majesteetillista, raskasta ja räiskyvää, mutta siinä on silti paljon melodiaa. Tämä oli luultavasti bändin viimeinen mahtava albumi, mutta juuri ”The Insight and the Catharsis” ja Simenin laulu saivat minut palaamaan tähän kappaleeseen. Hänen laulumelodiansa ovat aivan uskomattomia ja superaddiktiivisia. Ja jopa kitarasoolo on päätä ja hartioita korkeammalla kuin Dimmun tavallinen työ. Olen kuunnellut tätä kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen, enkä ole koskaan kyllästynyt siihen. Hirvittävän hyvin rakennettu, hyvin esitetty ja yksi kaikkien aikojen suosikkimetallibiiseistäni (ilmeisesti).

09. Danzig – III: How the Gods Kill – ”How the Gods Kill” – ”Todellako?” sanotte. ”Danzig?” Helvetti kyllä, Danzig. Hän saattaa olla kaksimetrinen paha Elvis-imitaattori, mutta hän on pahin noista kusipäistä, jonka olet koskaan tavannut. Ja tosiaan, hän tuotti aikoinaan hyvää, doomista, bluesmaista heavy metalia. Mutta yksi noista ihan hyvistä levyistä sisälsi upean ja mielestäni liian vähälle huomiolle jääneen kappaleen: ”How the Gods Kill”. Hitto, tämä on mahtava. Se alkaa Danzigin herttaisilla äänillä ja se vain rakentuu. Se ei koskaan saavuta vimmaa, mutta se on kuin kiehuvaa pahuutta. Karmivaa, mahtavaa ja niin ikimuistettavaa. Todella hieno heavy metal -biisi.

08. Blind Guardian – Nightfall in Middle-Earth – ”Nightfall” – Tämä on taas yksi niistä kappaleista, joita ei taida mennä kieltämättä. Miten tätä paskaa voi ikinä kieltää, kun se tuijottaa näin päin naamaa? Tässä biisissä on kaikki se, mitä power metal -bändiltä voi toivoa. Vokaalit? Mahtavaa. Harmoniat? Valtavat. Kertosäe? Unohtumaton (todella, laulat sitä viikkokausia). Tarina? J.R.R. Tolkienin kirjoittama. Ja vaikka Blind Guardianin fanit luultavasti kakkaavat itseään (he ovat huomattavan narttumaista ja ailahtelevaa porukkaa), en oikeastaan usko, että se on koskaan ollut tätä parempi. Nämä kaverit olivat loistavia, eikä mikään heidän sen jälkeen tekemänsä ole yltänyt siihen. Valitettavasti, kun ”Nightfall” oli muuttanut minut, halusin lisää, enkä koskaan saanut sitä. Mutta tämä biisi ei koskaan kuole minulle.

07. Amon Amarth – Fate of Norns – ”The Fate of Norns” – Tämä on oikeastaan aika outo, tavallaan. Kappaleena se ei oikeastaan ole bändin ”paras” edes, mutta tämä on yksi niistä harvoista heavy metal -kappaleista, jonka sanoitukset todella koskettivat minua ensimmäisellä kuuntelukerralla. Siitä lähtien se on ollut suosikkini ja hyvistä syistä. Tarkoitan, että se on myös hieno kappale. Keskitempoista melodista death metalia, jossa on hyvin mieleenpainuva kertosäe, mutta oikeastaan vain sanoitukset tekevät sen minulle. Luulen, että ajatus siitä, että Johan Hegg itkee kuollutta poikaansa, tekee sen minuun. En tiedä, ilmeisesti Angry Metal Guy on oikeasti Soft and Cuddly Metal Guy. Oli miten oli, tämä kappale on kappale, johon palaan aina ja jota rakastan perusteellisesti. Varsinkin ”ALLFATHER!!!!” -kohtaan. Voi veljet, kananlihalle kun kuuntelen sitä nyt. ”I lay him down upon a pyre / A burial worthy a king / And as I lay down by his side / I feel them weaving us in.” Niin vitun metallista.

06. Rhapsody – Power of the Dragonflame – ”Agony Is My Name” – Voi veljet, J on oikeassa. Olen power metal -homo! Koska jätkät, tämä biisi on ihan suoraan sanottuna munaa. Tässä kappaleessa on kaikki. Ihan kuin he olisivat katsoneet Yngwe Malmsteenia ja nostaneet häntä tuhatkertaiseksi. Kaikki on tässä: ylikorostunut laulu, kertosäe, barokkikitarasoolot ja helvetti, jopa cembalo, ja se on 100-prosenttisesti hallitseva. Aivan kaikki tässä biisissä on totaalista voittoa. Kertosäe, lauluääni, jokainen instrumentti äänityksessä. Voi… Kuuntelen sitä ja heittelen vaistomaisesti torvia. Se on kuin refleksi. Vittu. Niin hieno kappale, ja tällä bändillä on ollut hienoja kappaleita.

05. Iced Earth – Something Wicked Comes this Way – Trilogia: ”Prophecy”, ”Birth of the Wicked” ja ”The Coming Curse” – Okei, huijaan. Mutta en *pitäisi* huijata, Jon Schaffer ei vain tehnyt tätä yhtä biisiä levylle. Mutta oletko koskaan nähnyt kenenkään soittavan vain yhtä näistä kappaleista? Ei. Ovatko he koskaan soittaneet vain yhtä näistä kappaleista livenä? Ei. Tämä on yksi suuri mahtava eeppinen biisi, ja se on kirjaimellisesti ainoa Iced Earth, jota edes kuuntelen enää. Matt Barlow on oikea peto näillä kappaleilla ja kaikki kolme ovat vain… no… yksinkertaisesti mahtavia. Olen oikeastaan sanaton, miten selittää, miksi rakastan näitä biisejä niin paljon kuin rakastan. Ne ovat vain super eeppisiä, niissä on Schafferin parhaat sävellykset ikinä ja kaikki se, mitä metallissa rakastaa. Galloppia, salamakolmosia rummuissa ja kitaroissa, ja kaikkea salaliittolastista draamaa, mitä voi syödä. Kuunnelkaa nyt tämä ja sanokaa, ettei tämä paska ole tämän listapaikan arvoinen.

04. Opeth – Blackwater Park – ”The Drapery Falls” – Opeth on nyt naurettavan suosittu ja tämä levy teki sen. Ja vaikka minulla ei ole tapana kumartaa konsensukselle, on vaikea sivuuttaa, että tämä levy oli erityinen. Koska, no, se oli erityinen. Kaikki siinä vain napsahti kohdalleen, ja vaikka en oikeastaan edes pidä sitä bändin parhaana, se on jäänyt elämään. Minulle yksi syy siihen, miksi se elää yhtenä hienoimmista omistamistani metallilevyistä ja yhtenä bändin parhaista, on tämä kappale. Muistan, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa ja leukani loksahti, kun neljän minuutin kohdalla tapahtui muutos: ”Pull me down again and guide me into. .. Aaah!” Voi veljet. Se lamaannutti minut, enkä koskaan unohtanut sitä. Enkä ole vieläkään tähän päivään mennessä unohtanut sitä. En kuuntele enää paljon Opethia, ja pelkään uutta levyä jonkin verran, mutta ”The Drapery Falls” tuo takaisin kaikki samat vanhat kunnon nostalgian tunteet.

03. Metallica – Ride the Lightning – ”Creeping Death” – Hei. Metallica? Joo, omasta mielestäni nämä kaverit ovat se thrash-bändi, joka on selvinnyt parhaiten nykyaikana (eli heidän kolme ensimmäistä levyään ovat edelleen parhaita), mutta täytyy myöntää, että ensimmäinen täyspitkä levyni oli itse asiassa Metallican levy, joten älkäämme huijatko itseämme, ihmiset. Olen puolueellinen kusipää. Silti en ole koskaan ymmärtänyt ihastusta Master of Puppetsiin, kun Ride the Lightning oli niin paljon parempi levy ja ”Creeping Death” on kruunu-motherfucking-jewel Metallican konepellissä (näillä kavereilla ei ole enää kruunua, he soittavat firman bileitä, vittu sentään). Silti tämä kappale on aivan mahtava. Se on tarttuva, se on radikaali, siinä on loistavat soolot ja yksi parhaista chanty-osista missään biisissä. Lisäksi se on… raamatullinen? No, ihan sama, se oli varmasti Raamatun metallisin osa. Mahtavaa kamaa.

02. Iron Maiden – Seventh Son of a Seventh Son – ”The Prophecy” – Tämä on top-listani toinen prophecy, mutta tämä on näistä kahdesta helposti parempi. Minulle se, mikä tekee Iron Maidenista kaikkien aikojen parhaan heavy metal -yhtyeen, on proge. He olivat heavy metal -yhtye, se on totta. Ja he kirjoittivat helvetin hehkutuksia, joita rakastan ehdottomasti. Mutta ”The Prophecy” on niin mahtava ja eeppinen kappale ja hienovaraisen progressiivinen, että se vain ilmentää kaikkea, mitä rakastan nykypäivän heavy metalissa. Siinä on hieno johdatus, upea dynaaminen laulu ja mahtava riffi. Dickinson kuulostaa uskomattomalta, mutta hän ei koskaan yritä huutaa tai mokata laulullaan pähkinäpussistaan, hän on vain täysillä mukana. Kitaratyö tässä biisissä on mahtavaa ja Steve Harrisin basso on todella vertaansa vailla. Melodiat ovat tarttuvia ja kitarasoolot ovat munakkaita, vaikka ne eivät todellakaan ole levyn parhaita (’koska nimikkokappale vie sen). Ja sitten, outro. Harmonisoitu riffi ja kaunis akustiikka sen alla. Se on melkein liikaa liian nopeasti, ja silti jostain syystä se vain meni ihoni alle eikä lähtenyt sieltä koskaan pois. Takaan, että jos joskus saan menestyvän bändin käyntiin, tämä on ensimmäinen biisi, jonka coveroimme. Siinä näkyy kaikki se dynamiikka, johon bändin vastineet eivät koskaan pystyneet, ja sen pitäisi silti saada bändit vihertämään kateudesta.

01. Blaze – Silicon Messiah – ”Stare at the Sun” – On vaikea ilmaista kuinka paljon rakastin tätä levyä 18-vuotiaana. Mitä tulee hyvään, rehelliseen heavy metaliin 2000-luku ei ole ollut kaunis. On ollut power metalia, neo-thrashia, ja toki on paljon 80-luvun retroa, mutta yksikään niistä ei tee hyvää, rehellistä heavy metalia vakuuttavasti näin tiukalla, modernilla soundilla. Mutta sitä Silicon Messiah oli. Blaze Bayleyn johtama ja kotimaisista – ja erinomaisista – englantilaisista soittajista koottu Blaze teki juuri niin. Ja ”Stare at the Sun” on tuon draivin, nälän ja kipinän huipentuma. Kaikki tässä kappaleessa on juuri oikein. Rakentaminen on moitteetonta, kitarasoolot ovat huippuluokkaa, sanoitukset ovat ainutlaatuisia ja hyvin kirjoitettuja (kyse on miehestä, joka sekoaa avaruudessa tuijottaessaan pientä pistettä, joka on aurinkomme, mikäs sen metallisempaa?) ja herra Andy Sneapin (josta olet ehkä kuullutkin) tuottama tuotanto on valtavaa ja raskasta. ”Stare at the Sun” on vain esimerkki kaikesta hyvästä heavy metalissa. Se on mielestäni heavy metalin täydellisyyden määritelmä.