Anne Frankin biseksuaalisuuden oppiminen on käänteentekevä asia

Alma JTA:n kautta – Kuten monet amerikkalaislapset, luin Anne Frankin päiväkirjan ensimmäisen kerran koulussa. Ja kuten monet amerikkalaislapset, en tiennyt lukeneeni kuuluisan teoksen ensimmäistä, sensuroitua painosta.

Tästä teoksesta on itse asiassa olemassa täydellinen ja lyhentämätön toinen painos. Tuo painos on ollut saatavilla jo 20 vuotta, mutta englanninkieliset lukijat eivät usein törmää siihen. Kaiken tämän tarkoituksena on sanoa, että kun vihdoin luin sensuroimattoman version, en todellakaan ollut valmistautunut huomaamaan, että Anne Frank kirjoitti varsin selvästi vetovoimastaan poikiin – ja tyttöihin.

Ensimmäinen reaktioni tähän löytöön oli viha. Anne Frank oli biseksuaali? Teoksessa, jonka luin tietämättäni lapsena, oli biseksuaali henkilö? Kun olin juuri huomaamassa pitäväni sekä tytöistä että pojista, oli olemassa todellinen, tosielämän henkilö, joka olisi voinut kertoa minulle, että nuo tunteet olivat luonnollisia?

Tätä vihaa seurasi nopeasti suru. Edustuksella on väliä, ja sen huomaaminen, että minulta evättiin tämä edustus silloin, kun tarvitsin sitä eniten, oli aivan liian tuskallista.

Kun tuo suru hälveni, seuraava reaktioni oli viha, tällä kertaa juutalaiseksi kääntyneenä. Kun kiinnostuin juutalaisuudesta teini-ikäisenä, huomasin myös, etten ollut aivan cis-sukupuolinen tai heteroseksuaalinen. En tuntenut muita queer-juutalaisia. Niin paljon kuin harkitsinkin kursseja ja juutalaisuuteen kääntymistä, se ei tuntunut sopivalta minulle queer-ihmisenä. Minulta kesti monta vuotta tajuta, kuinka väärässä olin – että juutalaisuus hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Mutta mitä jos olisin tiennyt kaikki ne vuodet sitten, että queer-juutalaisia on olemassa, että heitä on aina ollut olemassa? Mikä vaikutus sillä olisi ollut elämääni?

Me emme koskaan tajua edustuksen vaikutusta, ennen kuin elämme sitä. Saatamme loogisesti ymmärtää, että kyllä, ilmeisesti edustaminen on hyvä asia, mutta sitä kananlihaa aiheuttavaa jännitystä emme voi todella käsittää ennen kuin koemme sen itse. Joillekin ihmisille representaatio ei ehkä vaikuta lainkaan tai sillä on vain pieni vaikutus muuten normaaliin elämään. Henkilölle, jolla oli niin vähän roolimalleja kuin minulla, edustus on kaikki kaikessa.

Olen kaivannut edustusta identiteettini jokaiselle osa-alueelle elämässäni. On mahdotonta olla tuntematta kiihkeästi noita menetettyjä mahdollisuuksia, kun löytää Anne Frankin sanat itsestään:

”Muistan, että kerran, kun makasin tyttöystäväni kanssa, minulla oli kova halu suudella häntä, ja että tein niin… Sorrun ekstaasiin joka kerta, kun näen naisen alastoman hahmon, kuten esimerkiksi Venuksen… Olisipa minulla tyttöystävä!”

Näiden voimakkuus on niin ehdoton. Anne tiesi mitä halusi eikä häpeillyt kirjoittaa sitä. Tuo vahvuus ja varmuus olisi merkinnyt minulle maailmaa.

Mutta kun alkujärkytys ja suru hälvenivät, minulle jäi aivan toisenlainen tunne: epäröinti. Queer-ihmiset reagoivat usein intohimoisesti havaitessaan, että historialliset henkilöt olivat myös queereita. Monet näistä henkilöistä olisivat olleet julkisia, jos yhteiskunta olisi sen tuolloin sallinut.

Jotkut näistä henkilöistä eivät kuitenkaan välttämättä olisi tulleet julkisiksi. Jotkut ovat saattaneet pitää uskomattomana yksityisyyden loukkauksena keskustella seksuaalisuudestaan ja sukupuoli-identiteetistään julkisesti. Niinpä huomasin miettiväni, mikä on meille yhteisönä tärkeämpää, edustamisen tunne vai kuolleen henkilön yksityisyyden kunnioittaminen. Kenen tarpeet ovat tässä tärkeämpiä?

Anne Frank kertoi päiväkirjassaan varsin selvästi haluavansa tulla jonain päivänä kirjailijaksi, mutta se ei ole suostumus siihen, että hänen päiväkirjansa julkaistaan. Meillä ei ole aavistustakaan, miltä hänestä olisi tuntunut, jos hänen tunteitaan ja kokemuksiaan olisi julkaistu ilman hänen suostumustaan. Hänen päiväkirjallaan on epäilemättä ollut valtavan myönteinen kulttuurivaikutus, mutta meillä ei todellakaan ole oikeutta tähän vaikutukseen. Annen sanat ovat vain hänen omia sanojaan, emmekä hänen kuoltuaan voi puhua hänen puolestaan. Voimme vain tehdä päätöksiä ja ymmärtää, ettei helppoja vastauksia ole.

Jos Anne Frankin päiväkirjan julkaiseminen on jo ongelmallista, kuinka paljon ongelmallisempia ovat hänen henkilökohtaiset pohdintansa seksuaalisuudestaan? Toisinaan tuntuu uskomattomalta yksityisyyden loukkaukselta ottaa lapsen sanat identiteetistään ja käyttää niitä inspiraationa itselleni. Tämä tyttö murhattiin sen vuoksi, kuka hän oli. Hänen identiteettinsä oli kaikki, mitä hänellä oli, ja se vietiin häneltä. Minulla ei ole oikeutta ottaa sitä uudelleen.”

Viime kädessä queerina oleminen tarkoittaa sitä, että on uskollinen itselleen, eikä Annelle annettu siihen mahdollisuutta. Sen sijaan hänen sanansa muodostavat epätäydellisen kuvan identiteetistä, jolle ei koskaan annettu mahdollisuutta kasvaa. Meidän pitäisi tuntea ristiriitaa siitä. Anne Frankin perintö, kuten kaikkien historiallisten hahmojen, on sotkuinen, eikä näihin ristiriitaisiin tunteisiin ole helppoja vastauksia.

Ehkä juuri tuo sotkuisuus on se, mikä meidän pitäisi todella hyväksyä kunnioittaessamme Anne Frankin 90-vuotissyntymäpäivää, joka olisi ollut 12. kesäkuuta. Hän jätti meille inspiraatiota, mutta myös enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Täydellinen perintö aloittelevalle kirjailijalle.