Anti-nuclear Activists and Protest Actions

Asennettuaan ohjussiilot Etelä-Dakotan läntisten tasankojen maatilojen pelloille ohjukset jäivät suurelta osin huomaamatta. Maan alle sijoitettuina ohjukset olivat suurelta osin huomaamattomia. Vuoden 1963 loppuun mennessä kolme strategisten ohjusten laivuetta, joissa kussakin oli viisi kymmenen Minuteman-ohjuksen lentoa, oli hälytysvalmiudessa 13 500 neliökilometrin alueella Etelä-Dakotan läntisillä tasangoilla. Lisää Minuteman-ohjuksia Missourissa, Montanassa, Pohjois-Dakotassa, Wyomingissa, Coloradossa ja Nebraskassa muodosti elintärkeän osan Yhdysvaltojen ydinpelotusvoimista.
Minuteman-laitosten rakentamisen ja käyttöönoton alkuaikoina keskustelu ydinohjusten joukkokäytön vaikutuksista amerikkalaisiin yhteisöihin jäi vähäiseksi. Useimmat asukkaat hyväksyivät yleisesti ottaen läheiset ohjuspaikat, ja riippumatta siitä, johtuiko se isänmaallisuudesta, tiedon puutteesta, välinpitämättömyydestä, itse ohjusten pelosta vai jokapäiväisestä elämästä, paikalliset asukkaat enimmäkseen jättivät ohjusten läsnäolon huomiotta. Erään Pohjois-Dakotassa asuvan Jody McLaughlinin mukaan ihmiset ”päättivät olla tietämättä. Asenne oli: ’En halua ajatella sitä. En halua puhua siitä enkä tunnustaa sitä.'” Paikallisten asukkaiden järjestäytynyt vastustus mannertenvälisten ballististen ohjusten (Intercontinental Ballistic Missiles, ICBM) sijoittamista vastaan oli tänä aikana käytännöllisesti katsoen olematonta.
Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet ydinohjusten läsnäoloa. Amerikan ydinpuolustusohjelman vastaiset vastarinnan teot alkoivat 1950-luvun lopulla, ja niihin kuului sekä yksinäisiä protesteja että järjestäytyneitä ryhmiä. Yksittäisiä protesteja toteuttivat yleensä paikalliset asukkaat, kun taas varhaiset ryhmätoimet olivat tyypillisesti kansallisten ryhmien organisoimia. Vuonna 1958 yksinäinen mielenosoittaja piti ydinvoimaa ja rauhaa vastustavaa kylttiä F.E. Warrenin ilmavoimien tukikohdan vihkimisessä Atlaksen sijoituspaikaksi Cheyennessä, Wyomingissa.
Varhainen ryhmätoiminta tapahtui Cheyennessä, kun Philadelphiassa sijaitseva Committee for Non-violent Action (Väkivallaton toimintakomitea) järjesti kesällä 1958 tietoisuutta lisäävän kampanjan, jolla pyrittiin pysäyttämään Atlakselle tarkoitettujen ohjuspaikkojen rakentaminen Cheyennen alueelle. Kampanja, jota kutsuttiin nimellä ”Appeal to Cheyenne”, pyrki rohkaisemaan paikallisia asukkaita vastustamaan uuden Atlaksen sijoituspaikan rakentamista F.E. Warrenin lentotukikohtaan ja lisäämään yleistä tietoisuutta ja huolta ydinaseista. Muita ohjussiilojen sijoituspaikkoja ja Yhdysvaltojen ydinasearsenaalia vastaan suunnattuja kampanjoita olivat muun muassa War Resisters League -järjestön toimet. Vuonna 1959 tämän ryhmän ”Omaha Action” -tapahtuma kiinnitti kansallista huomiota Atlas ICBM:n varhaiseen sijoittamiseen Nebraskaan. War Resisters League jakoi lentolehtisiä, joissa rohkaistiin nebraskalaisia ja muita vastustamaan ydinaseita.
Ydinaseiden vastaisen aktivismin intensiteetti vaihteli poliittisen ilmapiirin mukaan. Julkinen keskustelu ydinaseista pysyi Amerikassa lähes olemattomana suurimman osan 1960-luvusta. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vuonna 1963 allekirjoittama ydinkoekieltosopimus näytti vähentävän yleisön huolta ydinasekysymyksestä, sillä ydinkokeet siirtyivät maan alle. Ydinaseiden kehittämistä ja testausta jatkettiin kuitenkin edelleen – Yhdysvallat teki testikieltosopimuksen jälkeisinä viitenä vuotena enemmän kokeita kuin sopimuksen allekirjoittamista edeltävinä viitenä vuotena – ja käsitys ydinaseuhasta menetti välittömyytensä. 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun monet paikalliset ja kansalliset rauhanryhmät muuttivat painopistettään ja keskittyivät kansalaisoikeusliikkeeseen ja Vietnamin sotaan. Ydinaseiden vastainen liike sai uutta pontta vasta 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin Euroopassa ja Yhdysvalloissa heräsi uudelleen huoli ydinaseista.
Euroopassa uusi aktivismi keskittyi ahdistukseen, joka kohdistui Reaganin hallinnon aikana tapahtuneeseen asevarustelukehitykseen ja siihen, että Yhdysvallat ehdotti lyhyen ja keskipitkän kantaman ydinohjusten sijoittamista Manner-Eurooppaan. Nämä huolenaiheet synnyttivät lukuisia eurooppalaisia asevarustelukilpailun vastaisia mielenosoituksia, jotka auttoivat innoittamaan uinuvaa amerikkalaista ydinvoiman vastaista liikettä.
Yhdysvaltalaiset aktivistit jakoivat eurooppalaisten huolen ydinaseiden sijoittamisesta Eurooppaan. Yleisen huolen lisääntyminen Yhdysvalloissa ydinohjussiiloista osui myös samaan aikaan ydinaseiden jäädyttämisliikkeen syntymisen kanssa, joka sai vahvaa kannatusta Yhdysvalloissa. Tämän liikkeen huippuvuodet 1982-1987 ajoittuivat Ronald Reaganin presidenttikauteen ja vuosiin, jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto siirtyivät uusiin jännitteisiin, joihin kuului myös ydinaseiden tuotannon ja sijoittamisen uusi painotus. Tänä aikana kansallinen rauhanliike aloitti uudelleen toimintansa ja ydinvoiman vastaisia ryhmiä perustettiin osavaltio- ja paikallistasolla. Esimerkiksi vuonna 1979 perustettu South Dakotan rauhan ja oikeudenmukaisuuden keskus (South Dakota Peace and Justice Center) ryhtyi aktiivisesti vastustamaan ydinaseiden leviämistä. Ryhmä järjesti tapahtumia Ellsworthin ilmavoimien tukikohdassa ja tietyillä siiloilla ”protestoidakseen ydinasekilpailua vastaan.”
Allen ja Lindy Kirkbriden, Cheyennen lähellä sijaitsevien tilanomistajien, joilla oli kolme MX-ohjussiiloa kuusikymmentäviisi tuhatta hehtaaria käsittävällä tilallaan, reaktio havainnollistaa yleisön lisääntynyttä valveutuneisuutta ydinohjuksia kohtaan tuona aikana. Pariskunta esitti vastahakoisia isäntiä uusille MX ICBM-ohjuksille, jotka Yhdysvallat kehitti 1980-luvulla vastauksena Neuvostoliiton ICBM-ohjusten kasvavaan tarkkuuteen. Allen Kirkbride sanoi USA Todaylle vuonna 1986 puhuessaan uusista MX ICBM:istä hänen maillaan: ”Istun täällä ja luulen olevani Utopiassa… Minua todella ottaa päähän, kun yksi vaaleilla valituista virkamiehistämme anelee, että minun takapihalleni saataisiin yksi näistä hankkeista.” Lindy Kirkbride vertasi ohjussiilojen sijoittamista takapihalleen hevosen potkimiseen. Hänen miehensä tunteet kuvastavat myös erimielisyyksiä osavaltion poliitikkojen, jotka pitivät lisääntyneen sotilaallisen läsnäolon tuomaa taloudellista toimintaa hyödyllisenä, ja joidenkin ohjusten vieressä asuvien karjatilallisten kielteisten näkemysten välillä.
Ohjussiiloja koskevien toimien määrä ja laajuus kasvoivat 1980-luvulla, kun ydinvoiman ja rauhan vastainen liike sai vauhtia. Ahdistus uusista ohjusjärjestelmistä, kuten liikkuvasta MX-ohjuksesta, houkutteli 400 ihmistä MX-ohjuksen vastaiseen mielenosoitukseen siilolla Q-5 Cheyennen ulkopuolella, Wyomingissa, 1980-luvun lopulla. MX-ohjusten käyttöönoton aiheuttama kohu käänsi huomion takaisin myös Minuteman-ohjukseen. Minuteman II- ja III-ohjuskohteissa Coloradossa, Missourissa, Pohjois-Dakotassa, Etelä-Dakotassa ja Wyomingissa järjestettiin tänä aikana rauhantoimia. Vaikka yksikään protesti ei ollut samanlainen, siihen sisältyi yleensä valvomista, rukoilemista paikalla tai siilon kannella, tunkeutumista, pintalaitteistojen vahingoittamista joko lyömällä kansia vasaralla tai kaatamalla verta paikalle symbolisen aseistariisunnan aikaansaamiseksi tai aktivistien antamien lausuntojen toimittamista armeijalle. Tällaisissa lausunnoissa viitattiin aseistariisunnan perusteluina yleensä kansainvälisiin lakeihin, kuten Geneven yleissopimukseen, joka kieltää hyökkäykset siviilejä vastaan, ja Nürnbergin peruskirjaan, joka kieltää yritykset tuhota kokonaisia väestöryhmiä. Aktivistit väittivät, että koska ydinaseiden vaikutuksia ei voida rajoittaa tai valvoa, ne vahingoittavat siviilejä ja rikkovat siten näitä kansainvälisiä lakeja.
Vaikka useat ydinaseiden vastaiset/rauhaaktivistiryhmät sijaitsivat itä- tai länsirannikolla, ohjuspaikoilla toteutettuihin toimiin osallistui henkilöitä ympäri maata. Eräässä tällaisessa toiminnassa, jonka toteuttivat Silo Pruning Hooks -nimisen Ploughshares-ryhmän jäsenet, oli mukana ihmisiä Wisconsinista ja Minnesotasta. Ploughshares-järjestöjen aktivismi perustuu sotaa vastustavaan uskonnolliseen vakaumukseen. Silo Pruning Hooksin jäseniä olivat kaksi katolista pappia, kirjailija ja mielenterveystyöntekijä. Heidän vuonna 1984 toteuttamassaan toiminnassa murtauduttiin Missourissa sijaitsevaan siiloon N-05 leikkaamalla aita siilopaikan ympäriltä, vasaroimalla siilon korkkia moukarilla ja tunkilla ja ripustamalla portille banderolli, jossa luki ”Miksi teette tätä pahaa?”. Veljesi veri huutaa minua maan päältä.”
Siilon karsintakoukut -ryhmän toiminta lisäsi tietoisuutta olemassa olevista Minuteman-paikoista aikana, jolloin suurin osa julkisesta huomiosta keskittyi MX-mobiilisen ICBM:n mahdolliseen käyttöönottoon. Silo Pruning Hooks -ryhmän jäsenille ydinohjusten potentiaaliset vaarat ja tuhovoima oikeuttivat heidän toimintansa.
1970- ja 1980-lukujen mielenosoitusten aikana mielenosoittajien ja siiloalueita vartioivan sotilashenkilöstön väliset suhteet pysyivät suurelta osin ammattimaisina ja sivistyneinä. Nuoret vartijat osoittivat usein jonkinlaista hermostuneisuutta aktivistien seurassa, ehkä siksi, etteivät he tienneet, mitä odottaa. Protesteja suunniteltiin ja niistä ilmoitettiin usein etukäteen, mikä vaikutti osaltaan siihen, että protestilinjan molemmin puolin reagoitiin hallitummin. Nukewatchin aktivistin John LaForgen sanoin ”vastuuhenkilöt ymmärsivät yleensä, ettemme olleet heille uhka”. Vartijoiden ja mielenosoittajien välillä näyttää saavutetun yhteisymmärryksen taso useimmissa toimissa. LaForge kertoo esimerkiksi tarinan, joka sattui ohjussiilolla Martin Luther Kingin syntymäpäivänä 1980-luvun alussa järjestetyn mielenosoituksen aikana: ”Olin pidätettynä, mielenosoituksemme oli Martin Luther Kingin syntymäpäivänä, tämä oli ennen kuin siitä tehtiin kansallinen juhlapäivä, ja meillä kaikilla oli dr. King-nappuloita, ja minä olin ilmavoimien ryhmässä takana käsiraudat selkäni takana, ja yksi sotilaspoliiseista kysyi minulta, voisiko hän saada napin, ja ajattelin vain, että se oli hieno läpimurto tuohon aikaan, koska kaikki halusivat juhlia tohtori Kingiä riippumatta siitä, millä puolella aitaa olet ydinaseiden suhteen.” LaForge antoi napin kansanedustajalle.