Ariel Sharon
Heinäkuussa 1953 Sharon nimitettiin Yksikkö 101:n johtajaksi, joka oli kommandoryhmä, jonka tehtävänä oli suorittaa kostoiskuja Jordanian rajakyliä vastaan vastauksena arabimaiden epäsäännöllisten joukkojen hyökkäyksiin. Sharonille annettiin huomattava toimintavapaus, johon hän lisäsi luontaista äkkipikaisuutta ja holtittomuutta. Lokakuussa eräässä tällaisessa operaatiossa, kostoiskussa Qibyān kylään (Länsirannalla), kuoli 69 siviiliä, joista monet olivat naisia ja lapsia. Tapaus herätti kritiikkiä sekä Israelissa että ulkomailla. Israelin ulkoministeri Moshe Sharett, joka oli vastustanut kostotoimia, tuomitsi hyökkäyksen paljastaneen Israelin maailman edessä ”verenimijöiden joukkona, joka kykenee joukkomurhaan”. Sharonia suojeli kuitenkin maan taistelutahtoinen ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion, joka kuvaili nuorta Sharonia omaperäiseksi ja visionääriseksi. Ben-Gurion totesi päiväkirjassaan myös: ”Jos hän pääsisi eroon vioistaan, eli siitä, että hän ei puhuisi totta, ja ottaisi etäisyyttä juoruiluun, hänestä tulisi poikkeuksellinen sotilasjohtaja.”
Vuonna 1955 Sharon johti toista hyökkäystä, joka tällä kertaa suunnattiin Gazan kaistaa miehittäviä egyptiläisiä joukkoja vastaan. Välikohtaus, jossa kuoli 38 egyptiläistä ja 8 israelilaista, lisäsi jännitteitä Israelin ja Egyptin välillä. Lokakuun 1956 lopulla kriisi huipentui Israelin hyökkäykseen Egyptiin salaisessa liitossa Britannian ja Ranskan kanssa (ks. Suezin kriisi). Sitä seuranneessa sotaretkessä Sharon komensi laskuvarjojoukkoja, jotka valtasivat strategisesti tärkeän Mitlan solan Siinain niemimaan keskiosassa. Hän ylitti käskyt ja kärsi raskaita tappioita, mikä taas keräsi sekoituksen kiitosta sotilaallisesta kyvykkyydestään ja kritiikkiä hänen omapäisestä johtajuudestaan.
Vuonna 1957 hänet lähetettiin upseerikoulutukseen Staff Collegeen Camberleyssä Englannissa. Myöhemmin hän opiskeli osa-aikaisesti Heprealaisen yliopiston silloisessa Tel Avivin toimipisteessä ja valmistui juristiksi vuonna 1966.
Toukokuun 1967 lopulla Egypti remilitarisoi Siinain ja julisti saarron Tiranin salmen läpi kulkevia israelilaisaluksia vastaan. Kun Israelin hallitus näytti epäröivän vastauksestaan Egyptin toimiin, Sharon ehdotti esikuntapäällikkö Yitzhak Rabinille, että sotilaallinen ylijohto ottaisi vallan haltuunsa ja pitäisi kabinettia pidätettynä sillä aikaa, kun asevoimat aloittaisivat ennalta ehkäisevän hyökkäyksen Egyptiä. Muutamaa päivää myöhemmin hallitus päätti kuitenkin itse ryhtyä sotaan.
Sharon, joka oli tuolloin kenraalimajuri, komensi yhtä kolmesta panssaridivisioonasta, jotka toimivat Egyptiä vastaan kesäkuun 1967 kuuden päivän sodassa. Kun Israelin ilmavoimat olivat tuhonneet suurimman osan Egyptin sotakoneista maassa konfliktin ensimmäisenä päivänä, Israelin maajoukot pyyhkäisivät jälleen Siinain halki, missä ne kohtasivat vain vähän vastarintaa. Sharonia ylistettiin sotilaallisena sankarina.
Sodan jälkeen Sharon vastusti Bar-Lev-linjan (egyptiläisiä hyökkäyksiä vastaan rakennetun linnoitusketjun) rakentamista Suezin kanavan varrelle. Hän kannatti liikkuvampaa, aktiivisempaa strategiaa egyptiläisten pistehyökkäysten edessä, mutta hänet ohitettiin. Eteläisen komentajakapteenin komentajana (1969-72) Sharon piti linjaa Suezin kanavan varrella Egyptin käymää hävityssotaa vastaan. Vuosina 1971-72 hänen vastuullaan oli murskata alkava palestiinalaisten vastarinta Gazan kaistan jatkuvaa israelilaismiehitystä vastaan, usein turvautuen raakoihin menetelmiin.
Syytösten keskellä impulsiivisuudesta, hallitsemattomuudesta ja dogmaattisuudesta Sharon hankki itselleen monia vihamiehiä, ja hänet pidettiin poissa armeijan korkeimmasta asemasta, jonka hänen sotilaalliset saavutuksensa olisivat muutoin voineet hänelle antaa. Heinäkuussa 1973 hän erosi armeijasta ja vetäytyi eläkkeelle kasvattaakseen lampaita, karitsoja ja hevosia Sycamore Farmilla, tilalla pohjoisella Negevin aavikkoalueella.