Atlantin taistelu

Atlantin taistelu, toisessa maailmansodassa länsiliittoutuneiden ja akselivaltojen (erityisesti Saksan) välinen kilpailu Atlantin merireittien hallinnasta. Liittoutuneiden valtojen kannalta taistelulla oli kolme tavoitetta: akselivaltojen saarto Euroopassa, liittoutuneiden meriliikenteen turvallisuus ja vapaus projisoida sotilaallista voimaa merten yli. Akselivaltojen toiveena oli puolestaan estää liittoutuneita käyttämästä Atlantin valtamerta sodankäyntiin. Britannian pääministerille Winston Churchillille Atlantin taistelu edusti Saksan parasta mahdollisuutta kukistaa länsivallat.

Atlantista käydyn taistelun ensimmäinen vaihe kesti syksystä 1939 Ranskan kaatumiseen kesäkuussa 1940. Tuona aikana englantilais-ranskalainen liittouma ajoi saksalaisen kauppalaivaston pois mereltä ja pystytti melko tehokkaan kaukosaarron, kun taas Saksan laivasto yritti aiheuttaa jonkin verran vahinkoa liittoutuneiden merivoimille. Taistelu muuttui radikaalisti touko-kesäkuussa 1940 sen jälkeen, kun akselisto valloitti Alankomaiden, Ranska kaatui ja Italia liittyi sotaan akseliston puolella. Iso-Britannia menetti Ranskan laivastotuen juuri silloin, kun sen oma merivoima oli kärsinyt Norjan vetäytymisessä ja Dunkerquen evakuoinnissa kärsittyjen tappioiden vuoksi ja kun Italian sodanhalu venyi. Akselin ilmavoimat vaaransivat ja lopulta estivät suoran reitin Välimeren kautta Suezin kanavalle, mikä pakotti brittiläisen laivaliikenteen käyttämään pitkää vaihtoehtoista reittiä Hyvän toivon niemimaan ympäri. Tämä leikkasi Britannian kauppalaivaston kokonaislastinkuljetuskapasiteetin lähes puoleen juuri sillä hetkellä, kun Saksa hankki Atlantin rannikolle laivasto- ja lentotukikohtia, jotka ennakoivat tuhoisampia hyökkäyksiä pohjoisten vesien laivaliikennettä vastaan.

Saksalaisesta näkökulmasta, kun Länsi-Euroopan valloitus oli saatu päätökseen, Britannian tyrmääminen sodasta hyökkäämällä sen kauppaan vaikutti hallittavissa olevalta tavoitteelta. Syksystä 1940 alkaen Saksan sukellusvenehyökkäykset olivat dramaattisen menestyksekkäitä, ja talven mittaan Saksa lähetti liikkeelle myös suuria pintasotalaivojaan ja ilmavoimiaan. Ilma-, pinta- ja sukellusvenevoimien yhteinen hyökkäys ei kuitenkaan onnistunut pakottamaan Britanniaa antautumaan. Kanadan kasvavien meri- ja ilmavoimien avulla täysin suojattu Atlantin ylittävä saattuejärjestelmä oli käytössä toukokuussa 1941, samassa kuussa, jolloin Saksan pintahyökkäykset liittoutuneiden kauppareittejä vastaan kariutuivat taistelulaiva Bismarckin menetykseen.

Tässä kriittisessä vaiheessa Yhdysvallat otti aktiivisemman roolin Atlantin sodassa, vaikkakin se oli teknisesti edelleen sotaa käymätön osapuoli. Vuonna 1940 Yhdysvallat luovutti ”Destroyers for Bases” -sopimuksen kautta Isolle-Britannialle 50 ensimmäisen maailmansodan hävittäjää, mikä auttoi korvaamaan aiempia laivastotappioita. Vastineeksi Yhdysvallat sai 99 vuoden vuokrasopimukset tukikohdista Newfoundlandissa, Bermudalla ja monissa paikoissa Karibialla. Amerikkalaisia yksiköitä sijoitettiin myös Islantiin ja Grönlantiin. Lisäksi Kanada rakensi Newfoundlandiin laivasto- ja lentotukikohtia. Syksyyn 1941 mennessä amerikkalaiset olivat täysipainoisesti mukana saattamassa laivaliikennettä Luoteis-Atlantilla kanadalaisten ja brittien rinnalla, ja Yhdysvaltain laivasto kävi useita taisteluita sukellusveneiden kanssa Islannin länsipuolella, jonne se oli perustanut kehittyneitä tukikohtia. Sillä välin sukellusveneet vetäytyivät Välimerelle ja arktiselle alueelle tukemaan Saksan uutta sotaa Venäjän kanssa, kun taas Sierra Leonen reitillä saattueiden kimppuun hyökänneet sukellusveneet kärsivät taktisen tappion yhä paremmin varustetuille brittiläisille saattojoukoille. Vuoden 1941 loppupuolella Pohjois-Atlantilla oli verrattain hiljaista.

Yhdysvaltojen virallinen liittyminen sotaan joulukuussa 1941 avasi valtavan uuden alueen sukellusveneiden operaatioille amerikkalaisilla vesillä juuri kun Yhdysvaltain joukot vetäytyivät uuteen sotaan Tyynenmeren sotatoimialueelle. Saksan hyökkäys Yhdysvaltain itärannikolla alkuvuodesta 1942 löysi merenkulun täysin vartioimattomana, ja amerikkalaisten yritykset suojella sitä – mikä tahansa muu kuin saattueiden käyttöönotto – olivat täysin epäonnistuneita. Tämän seurauksena liittoutuneiden kauppamerenkulun tappiot kasvoivat tammikuun ja kesäkuun 1942 välisenä aikana, jolloin Yhdysvaltain rannikon edustalla menetettiin enemmän tonnistoa kuin liittoutuneet olivat menettäneet kahden ja puolen edellisen vuoden aikana. Saksalaiset sukellusveneet toimivat myös huomattavassa määrin Etelä-Atlantin laivaväylillä Aasiaan ja Lähi-itään. Liittoutuneiden Välimeren-kampanja (1942-43) oli lähes kokonaan riippuvainen meritarvikkeista, jotka kuljetettiin sukellusveneiden saastuttamien vesien kautta. Lisäksi liittoutuneiden saattueet, jotka olivat matkalla Venäjän Murmanskin ja Archangelskin satamiin, joutuivat taistelemaan tiensä läpi rajujen ilma- ja merenalaisten hyökkäysten.

Kuten vuonna 1941, Kanadan laajenevasta armeijasta saatiin apua ajoissa vuonna 1942, kun Kanadan meri- ja ilmavoimat täyttivät tyhjiön, joka Pohjois-Atlantilla jäi Yhdysvaltojen joukkojen lähdettyä Karibialle ja Tyynellemerelle. Kanadalaiset perustivat ensimmäiset saattueet Amerikan vyöhykkeelle, ja amerikkalaiset saattueet seurasivat pian perässä. Kun Atlantin ylittävien saattueiden läntinen päätepiste siirtyi Halifaxista New Yorkiin syyskuussa 1942, Kanadan kuninkaallinen laivasto saattoi niitä. Saattuejärjestelmää vahvistettiin ja laajennettiin uusien ja parempien laitteiden avulla koko vuoden 1942 ajan. Samaan aikaan ennennäkemätön kauppalaivojen rakentaminen, erityisesti Yhdysvalloissa, oli ottanut vauhtiin kiinni ja alkanut ponnistella tappioiden edelle saman vuoden syksyyn mennessä.

Mutta taistelu ei ollut vielä ohi. Saattuejärjestelmän asteittainen laajentuminen läntisellä pallonpuoliskolla oli vuoden 1942 lopulla pakottanut sukellusveneet takaisin Atlantin keskiosaan, jossa taistelu huipentui seuraavien kuuden kuukauden aikana. Kriisi huipentui maaliskuussa, kun liittoutuneiden huippusalaisessa Ultra-ohjelmassa tapahtui virhe saksalaisten viestien kuuntelussa ja salauksen purkamisessa keskellä valtamerta oleville sukellusveneille. Tuona aikana saksalaiset saivat nauttia sodan viimeisistä suurista onnistumisistaan: jokainen liittoutuneiden saattue havaittiin, ja yli puolet niistä joutui hyökkäyksen kohteeksi. Siihen mennessä liittoutuneiden johtajien Casablancan konferenssissa tammikuussa 1943 tekemät päätökset olivat alkaneet tuoda Pohjois-Atlantille merkittäviä meri- ja ilmavoimien vahvistuksia. Huhtikuuhun mennessä parantunut kevätsää, nykyaikaiset tutkalaitteet, sukellusveneiden koodien murtaminen, uudet saattolentotukialukset, erittäin pitkän kantaman partiolentokoneet ja aggressiivinen taktiikka olivat johtaneet Saksan sukellusvenelaivaston huomattavaan tappioon toukokuuhun mennessä.

Saksalaiset yrittivät syksyllä 1943 uudistaa liittoutuneiden laivavälien hyökkäyksiä akustisten kohdetorpedojen avulla, ja niinpä sukellusveneet vetäytyivät rannikon sisäpuolelle, jossa ne kävivät sissikampanjaa laivaliikennettä vastaan. Liittoutuneiden voitto Atlantilla vuonna 1943 ja Välimeren avaaminen läpikulkuliikenteelle myöhemmin samana vuonna johtivat siihen, että laivaliikenteen tappiot vähenivät merkittävästi. Sodan loppuajan liittoutuneet hallitsivat Atlantin meriväyliä kiistatta.