Averroës

Averroësin filosofian puolustus

Averroësin oma esikoisteos on Yleinen lääketiede (Kulliyāt, latinalaiselta nimeltään Colliget), joka on kirjoitettu vuosina 1162-1169. Hänen oikeudellisista kirjoituksistaan on säilynyt vain muutama eikä yhtään hänen teologista kirjoitustaan. Hänen tärkeimmät kirjoituksensa ovat epäilemättä kolme läheisesti toisiinsa liittyvää uskonnollis-filosofista polemiikkia, jotka on kirjoitettu vuosina 1179 ja 1180: Faṣl al-Maqāl liitteineen, Kashf al-Manāhij ja filosofiaa puolustava Tahāfut al-Tahāfut. Kahdessa ensin mainitussa Averroës esittää rohkean väitteen: vain metafyysikko, joka käyttää tiettyä todistusta (syllogismia), on kykenevä ja pätevä (sekä velvollinen) tulkitsemaan profeetallisesti ilmoitettuun lakiin (Sharʿ tai Sharīʿah) sisältyviä oppeja, eivätkä muslimien mutakallimūnit (dialektiset teologit), jotka tukeutuvat dialektisiin argumentteihin. Uskonnollisten uskomusten ja vakaumusten todellisen, sisäisen merkityksen selvittäminen on filosofian tavoite totuuden etsimisessä. Tätä sisäistä merkitystä ei saa paljastaa massoille, joiden on hyväksyttävä Raamatun kertomuksiin, vertauksiin ja metaforiin sisältyvä yksinkertainen, ulkoinen merkitys. Averroës sovelsi Aristoteleen kolmea argumenttia (demonstratiivinen, dialektinen ja suostutteleva – toisin sanoen retorinen ja runollinen) filosofeihin, teologeihin ja massoihin. Kolmas teos on omistettu filosofian puolustamiselle hänen edeltäjänsä al-Ghazālīn kertovaa hyökkäystä vastaan, joka kohdistui erityisesti Avicennaa ja al-Fārābīa vastaan. Niin tarmokas ja menestyksekäs kuin Averroësin puolustus olikin, se ei kyennyt palauttamaan filosofiaa entiseen asemaansa, puhumattakaan siitä, että ilmapiiri muslimien Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa oli erittäin epäsuotuisa spekulaation esteettömälle harjoittamiselle. Ibn Tūmartin (n. 1078-1130) uudistustoiminnan tuloksena, jonka tavoitteena oli puhtaan monoteismin palauttaminen, valta riistettiin hallitsevilta Almoravideilta, ja perustettiin uusi berberidynastia, Almohadit, jonka alaisuudessa Averroës palveli. Tämän jälkeen oikeustieteessä painopiste siirtyi muslimilainsäädännön käytännön soveltamisesta vetoamalla aiempaan auktoriteettiin yhtä paljon sen periaatteiden tutkimiseen ja itsenäisen oikeudellisen päätöksenteon elvyttämiseen Ibn Tūmartin opetuksen pohjalta. Ehkä vieläkin kauaskantoisempi merkitys oli Ibn Tūmartin ajatuksella opettaa tähän asti tietämättömille massoille Sharīʿahin selkeä merkitys, jotta käytäntöön saataisiin tietoa. Tähän kehitykseen liittyi falāsifahien – ”niiden”, jotka Averroësin Faṣlin mukaan ”seuraavat spekulaation tietä ja ovat innokkaita saamaan tietoa totuudesta” – rohkaiseminen soveltamaan havainnollistavia argumentteja Sharīʿahin teoreettisen opetuksen tulkintaan. Mutta kun sekä juristien että teologien kädet olivat näin vahvistuneet, Averroësin filosofian puolustaminen jatkui epäsuotuisassa ilmapiirissä.

Averroës itse tunnusti Abū Yaʿqūbin tuen, jolle hän omisti Platonin Tasavallan kommenttinsa. Averroës jatkoi kuitenkin filosofisia pyrkimyksiään mutakallimūnien voimakkaan vastustuksen edessä, jotka yhdessä juristien kanssa olivat arvovaltaisessa asemassa ja joilla oli suuri vaikutusvalta fanaattisiin massoihin. Tämä selittänee sen, miksi hän yhtäkkiä putosi armosta, kun Abū Yūsuf – kristittyjä espanjalaisia vastaan käydyn jihadin (pyhän sodan) yhteydessä – erotti hänet korkeista viroistaan ja karkotti hänet Lucenaan vuonna 1195. Teologien rauhoittaminen tällä tavoin aikana, jolloin kalifi tarvitsi kansan jakamatonta uskollisuutta ja tukea, vaikuttaa vakuuttavammalta syyltä kuin se, mitä arabialaiset lähteet kertovat meille (väkijoukon hyökkäykset Averroësia vastaan, luultavasti juristien ja teologien yllyttämänä). Averroësin häpeä jäi kuitenkin vain lyhytaikaiseksi – vaikkakin tarpeeksi pitkäksi aikaa aiheuttaakseen hänelle akuuttia kärsimystä – sillä kalifi kutsui Averroësin takaisin läsnäoloonsa tämän palattua Marrakechiin. Kuolemansa jälkeen Averroës haudattiin ensin Marrakechiin, ja myöhemmin hänen ruumiinsa siirrettiin sukuhautaan Córdobaan.

Islamin historiassa ei ole harvinaista, että hallitsijoiden yksityinen kiintymys filosofiaan ja ystävyys filosofien kanssa kulkevat käsi kädessä filosofian virallisen paheksunnan ja sen kannattajien vainon kanssa, johon liittyy filosofisten kirjoitusten polttaminen ja muiden kuin uskonnollisen lain noudattamiseen vaadittavien sekulaaristen tieteiden opiskelun kieltäminen. Ilman kalifien kannustusta Averroës tuskin olisi voinut jatkaa koko elämänsä ajan taisteluaan filosofian puolesta teologeja vastaan, mikä näkyy hänen kommentissaan Platonin Tasavaltaan, sellaisissa teoksissa kuin Faṣl al-Maqāl ja Tahāfut al-Tahāfut sekä omaperäisissä filosofisissa traktaateissa (esimerkiksi aktiivisen älyn ja inhimillisen älyn yhteydestä). On todennäköistä, että Ibn Tūmartia auttoi myös hänen kahden mestarinsa ja suojelijansa asteittainen vieraantuminen Ibn Tūmartin teologiasta ja heidän keskittymisensä islamilaiseen oikeuteen. Sen, että Averroësin oli vaikea jatkaa filosofisia opintojaan virkavelvollisuuksiensa tunnollisen hoitamisen ohella, hän itse paljastaa muutamissa kommenteihinsa hajallaan olevissa huomautuksissaan; esimerkiksi Aristoteleen De partibus animalium -teosta koskevassa huomautuksessa.