Balaklavan taistelu

”Ohut punainen viiva” ja raskaan prikaatin hyökkäys

Syyskuun 14. päivänä 1854 liittoutuneet laskeutuivat venäläiselle Krimille, Mustanmeren pohjoisrannalle, ja aloittivat vuoden mittaisen Sevastopolin venäläisen linnakkeen piirityksen; Sevastopoli oli tärkeä venäläinen merivoimien tukikohta, joka sijaitsi noin 30 mailia etelään. Neljä itä-länsisuuntaista jokea – Bulganek, Alma, Katelia ja Belbeck – erotti liittoutuneet Sevastopolin satamasta. Liittoutuneiden marssiessa rannikkoa pitkin etelään venäläisten joukkojen kanssa käytiin 19. syyskuuta lyhyt yhteenotto Bulganekilla, mutta venäläiset vetäytyivät nopeasti. Seuraavalla joella, Almalla, venäläiset pitivät kuitenkin pintansa, ja Krimin sodan ensimmäinen suurempi yhteenotto, Alman taistelu, käytiin 20. syyskuuta. Venäläiset, joita liittoutuneiden laivastot pommittivat voimakkaasti rannikkoa pitkin, kärsivät noin 5700 kuolonuhria, eikä vähiten siitä, että britit käyttivät uudenlaista pyörivää Minie-kuulaa (jota käytettiin niin tuhoisasti Yhdysvaltain sisällissodassa). Liittoutuneet (jotka olivat menettäneet taistelussa noin 3 300 miestä) tekivät sitten kömmähdyksen ja päättivät olla tavoittelematta ratkaisevaa voittoa pahasti haavoittunutta vihollista vastaan. Venäläiset olivat upottaneet aluksensa estääkseen liittoutuneiden laivastojen pääsyn Sevastopolin satamaan, ja ilman laivaston tukea ranskalaiset kieltäytyivät jatkamasta, ja ilman ranskalaisten tukea myös britit päättivät olla jatkamatta. Näin ollen venäläisten annettiin paeta etelään, ryhmittyä uudelleen ja valmistautua Sevastopolin puolustamiseen. Jos liittoutuneet olisivat jatkaneet takaa-ajoa eivätkä epäröineet, himoittu satama olisi voitu vallata helposti, mutta sen sijaan he päättivät valmistautua Sevastopolin pitkälliseen piiritykseen.

Syyskuun 23. päivänä liittoutuneet aloittivat uudelleen marssinsa etelään, mikä loi pohjan Balaklavan taistelulle 25. päivänä. Taistelun alkuvaiheessa venäläiset valtasivat Fedyukhinin ja Vorontsovin kukkulat, jotka rajasivat Balaklavan lähellä olevan laakson, mutta kenraali Sir James Scarlettin raskas prikaati ja Sir Colin Campbellin 93. ylänköjoukkojen kiltalainen jalkaväki estivät heitä valtaamasta kaupunkia. Campbellin käskystä heidän oli voitettava tai kuoltava siinä, missä seisoivat, jalkaväki torjui kaksi venäläisen ratsuväen hyökkäystä asettumalla riviin tasangolle ja ampumalla kurinalaisia laukauksia. Brittiläinen lehdistö kunnioitti tätä sankarillista puolustusta ”ohuena punaisena viivana”, joka oli lyhennetty versio sotakirjeenvaihtaja William Russellin kuvauksesta (”ohuena punaisena raitana, jonka päällä on teräksinen viiva.”) Sen jälkeen Sir James Scarlettin raskas prikaati karkotti venäläisen ratsuväen: Scots Greys, dragonit ja hevostykistö. Se, että tämä 300 sotilaan vahvuinen joukko hyökkäsi ylämäkeen polkujuoksulla noin 2 000 venäläistä ratsuväkeä vastaan, tekee tästä operaatiosta ”raskaan prikaatin hyökkäyksen”, kuten Tennyson myöhemmin kuvaili sitä vähemmän tunnetussa runossaan, eräänlaisen harhaanjohtavan nimityksen.

Britit olivat menettäneet vain noin kymmenen miestä ja alle sata haavoittunutta, kun taas venäläisillä oli 40-50 kaatunutta ja noin 200 haavoittunutta. Kello oli vielä vain 9.30 taistelupäivän aamuna, ja britit olivat jo kirjanneet kaksi hämmästyttävää voittoa, toisen puolustus- ja toisen hyökkäysvoittoa. Mutta jälleen kerran voittoa seurasi kömmähdys, sillä kevyen prikaatin komentaja lordi Cardigan kieltäytyi jatkamasta hyökkäystä etenemällä haavoittuvien venäläisten kimppuun heidän vetäytyessään epäjärjestyksessä takaisin kukkuloiden yli väittäen, että häntä oli käsketty pysymään asemissaan, tapahtui mitä tahansa.