Bantustan

Bantustan, joka tunnetaan myös nimellä Bantu-kotimaa, Etelä-Afrikan kotimaa tai Musta valtio, mikä tahansa kymmenestä entisestä alueesta, jotka Etelä-Afrikan valkoisten hallitsema hallitus nimesi pseudokansallisiksi kotiseuduiksi maan mustalle afrikkalaiselle väestölle (jonka hallitus luokitteli bantuiksi) 1900-luvun puolivälissä ja lopussa. Bantustanit olivat tärkeä hallinnollinen väline, jolla mustat suljettiin Etelä-Afrikan poliittisen järjestelmän ulkopuolelle apartheid- eli rotuerottelupolitiikan mukaisesti. Bantustanit organisoitiin valkoisten etnografien määrittelemien etnisten ja kielellisten ryhmien perusteella; esimerkiksi KwaZulu oli zulu-kansan nimetty kotimaa, ja Transkei ja Ciskei oli nimetty Xhosa-kansalle. Muita mielivaltaisesti määriteltyjä ryhmiä, joille annettiin bantustanit, olivat pohjoissotho, eteläsotho (ks. sotho), venda, tsonga (tai shangaan) ja swazi. Huolimatta Etelä-Afrikan hallituksen ponnisteluista bantustanien edistämiseksi itsenäisinä valtioina, yksikään ulkomainen hallitus ei koskaan myöntänyt diplomaattista tunnustusta yhdellekään bantustanille.

Bantustanit juontavat juurensa vuosina 1913 ja 1936 säädettyihin maa-aluelakeihin (Land Acts), joissa määriteltiin joukko hajallaan olevia alueita mustien ”alkuperäisalueiksi”. Näitä alueita laajennettiin, yhdistettiin ja siirrettiin jonkin verran seuraavina vuosikymmeninä. 1950-luvulle tultaessa reservaattien yhteenlaskettu pinta-ala oli 13 prosenttia Etelä-Afrikan kokonaismaapinta-alasta, ja mustat muodostivat vähintään 75 prosenttia koko väestöstä. Vuonna 1959 annetussa bantujen itsehallinnon edistämistä koskevassa laissa (Promotion of Bantu Self-Government Act) reservaatit nimettiin uudelleen ”kotiseuduiksi” eli bantustaneiksi, joissa vain tietyillä etnisillä ryhmillä oli oleskeluoikeus. Myöhemmin vuonna 1970 annetussa Bantu Homelands Citizenship Act -säädöksessä koko Etelä-Afrikassa asuvat mustat määriteltiin laillisiksi kansalaisiksi tietyille etnisille ryhmille tarkoitetuilla kotiseuduilla, jolloin he menettivät Etelä-Afrikan kansalaisuutensa ja muutamat jäljellä olevat kansalais- ja poliittiset oikeutensa. Valkoisten hallitsema Etelä-Afrikan hallitus poisti 1960-1980-luvuilla jatkuvasti ”valkoisten alueilla” edelleen asuvia mustia – jopa niitä, jotka olivat asuneet heidän perheidensä omistuksessa jo sukupolvien ajan olleilla mailla – ja siirsi heidät väkisin bantustaneille.

Sittemmin Etelä-Afrikan hallitus julisti neljä bantustania ”itsenäiseksi”: Transkei vuonna 1976, Bophuthatswana vuonna 1977, Venda vuonna 1979 ja Ciskei vuonna 1981. Kuusi muuta bantustania pysyi itsehallinnollisena mutta ei itsenäisenä: Gazankulu, KwaZulu, Lebowa, KwaNdebele, KaNgwane ja Qwaqwa. Vain kahdella bantustanilla (Ciskei ja Qwaqwa) oli täysin yhtenäinen maa-alue; kukin muu bantustan koostui kahdesta kolmeenkymmeneen hajallaan olevasta lohkosta, joista osa oli hyvin hajallaan. Etelä-Afrikan hallituksen kanssa yhteistyötä tekevän mustan eliitin johtamat bantustanit saivat hoitaa joitakin itsehallinnon tehtäviä, esimerkiksi koulutuksen, terveydenhuollon ja lainvalvonnan alalla. Bantustanien toimeenpanevat elimet olivat nimellisesti vastuussa lainsäädäntöelimille, jotka olivat osittain vaaleilla valittuja, mutta sisäiset vallankaappaukset toivat joissakin tapauksissa valtaan sotilashallituksia.

Bantustanit olivat maaseutumaisia, köyhtyneitä, alikehittyneitä ja riippuvaisia Etelä-Afrikan hallituksen tuista. Vain noin kolmannes Etelä-Afrikan koko mustasta väestöstä asui kuudessa itsehallinnollisessa bantustanissa ja noin neljäsosa neljässä itsenäisessä bantustanissa, mutta koska maata ei ollut jaettu riittävästi, bantustanit olivat tiheään asuttuja. Loppuosa mustasta väestöstä asui ”valkoisessa Etelä-Afrikassa” – joskus laillisesti, mutta usein laittomasti – koska suuri osa nuoremmista ihmisistä joutui muuttamaan sinne työn perässä. Kun työntekijöiden työsopimukset olivat päättyneet tai he olivat liian vanhoja työskentelemään, heidät kuitenkin karkotettiin takaisin Bantustaneille. Apartheidin hyytävän kaunistelevassa kielenkäytössä Bantustaneista tuli ”ylimääräisten ihmisten kaatopaikkoja.”

Vaikka valkoiset maanviljelijät Bantustanien rajojen läheisyydessä kuljettivat mustia työntekijöitä päivittäin tiloilleen ja tiloiltaan, mielekästä taloudellista kehitystä Bantustaneilla ja niiden ympäristössä ei koskaan tapahtunut. Bantustan-järjestelmän suunnittelijoiden alkuperäinen toive oli, että Bantustanin rajojen varrelle perustettaisiin teollisuutta, joka hyödyntäisi lähellä olevaa halpaa työvoimaa, mutta suurimmaksi osaksi nämä toiveet jäivät toteutumatta. Myös muut aloitteet, joilla pyrittiin luomaan illuusio elinkelpoisesta taloudesta bantustaneille, kariutuivat. Loppujen lopuksi ne olivat vahvasti riippuvaisia Etelä-Afrikan hallituksen myöntämästä rahoitustuesta. Köyhyys säilyi Bantustaneilla akuuttina, ja lapsikuolleisuus oli erittäin korkea. Huolimatta ankarasta valvonnasta, joka koski sitä, missä ihmiset saivat viljellä maata ja kuinka paljon karjaa he saivat pitää, bantustanien maita asutettiin liikaa, niitä laidunnettiin liikaa ja näin ollen maaperä erosi pahoin.

Apartheid-järjestelmän kiihtyvä romahdus 1980-luvulla johti siihen, että valkoisten hallitsema hallitus luopui aikomuksestaan tehdä jäljelle jääneistä bantustaneista itsenäisiä. Etelä-Afrikka hyväksyi sittemmin perustuslain, joka poisti apartheidin, ja vuonna 1994 kaikki 10 bantustania liitettiin uudelleen Etelä-Afrikkaan, ja niiden asukkaille myönnettiin täydet kansalaisoikeudet. Entinen bantustanien ja provinssien organisaatiorakenne lakkautettiin, ja tilalle luotiin yhdeksän uutta eteläafrikkalaista provinssia. Vaikka bantustanit lakkautettiin, niiden huolestuttava perintö jäi jäljelle; sellaiset ongelmat kuin ympäristön pilaantuminen ja kiistanalainen kysymys maan jakamisesta uudelleen apartheidin aikana väkisin siirretyille henkilöille asettivat vuoden 1994 jälkeisille hallituksille pelottavia haasteita.