Belles-lettres

Belles-lettres tai belles lettres on kirjoituslaji, joka alun perin tarkoittaa kaunista tai hienoa kirjoitusta. Nykyaikaisessa suppeassa merkityksessä se on nimitys kirjallisille teoksille, jotka eivät kuulu suuriin kategorioihin, kuten kaunokirjallisuuteen, runouteen tai draamaan. Ilmaisua käytetään joskus halventavasti kirjoituksista, joissa keskitytään pikemminkin kielen esteettisiin ominaisuuksiin kuin sen käytännön soveltamiseen. Belles-lettresin kirjoittaja on belletristi.

Kirjaimellisesti belles-lettres on ranskankielinen ilmaisu, joka tarkoittaa ”kaunista” tai ”hienoa” kirjoitusta. Tässä merkityksessä se käsittää siis kaikki kirjalliset teokset – erityisesti kaunokirjallisuuden, runouden, draaman tai esseen – joita arvostetaan niiden esteettisten ominaisuuksien sekä tyylin ja sävyn omaperäisyyden vuoksi. Termiä voidaan siis käyttää viittaamaan kirjallisuuteen yleensä. Esimerkiksi Nuttall Encyclopedia kuvailee kaunokirjallisuutta ”kirjallisuuden osastoksi, joka merkitsee kirjallista kulttuuria ja kuuluu taiteen alaan, olipa aihe tai erityinen muoto mikä tahansa; siihen kuuluvat runous, draama, kaunokirjallisuus ja kritiikki”, kun taas Encyclopædia Britannican yhdestoista painos kuvailee sitä ”kirjallisuuden taiteellisemmiksi ja mielikuvituksellisemmiksi muodoiksi, kuten runoudeksi tai romanttiseksi kirjallisuudeksi, vastakohtana tavanomaisemmille ja täsmällisemmille tutkimuksille”.”

Monissa nykyaikaisissa tarkoituksissa kaunokirjallisuutta käytetään kuitenkin suppeammassa merkityksessä yksilöimään kirjallisia teoksia, jotka eivät kuulu muihin pääluokkiin, kuten kaunokirjallisuuteen, runouteen tai draamaan. Siihen kuuluvat siis esseet, récits, julkaistut puhe- ja kirjekokoelmat, satiiriset ja humoristiset kirjoitukset sekä muut sekalaiset teokset. Oxford English Dictionary (2. painos) sanoo, että ”sitä käytetään nykyään yleisesti (kun sitä ylipäätään käytetään) kirjallisuuden kevyempiin haaroihin”. Termi on edelleen käytössä kirjastonhoitajien ja muiden kirjoja luokittelevien keskuudessa: vaikka suuressa kirjastossa saattaa olla erillisiä luokkia esseille, kirjeille, huumorille ja niin edelleen (ja useimmille niistä on annettu eri koodit esimerkiksi Deweyn desimaaliluokitusjärjestelmässä), vaatimattoman kokoisissa kirjastoissa ne usein ryhmitellään kaikki yhteen otsikon belles-lettres alle.

Sanaa käytetään joskus halventavasti puhuttaessa kirjallisuudentutkimuksesta: retoriikkaa opiskelevat pilkkaavat usein monia kielten laitoksia (erityisesti englannin kielen laitoksia englanninkielisessä maailmassa) siitä, että ne keskittyvät kielen esteettisiin ominaisuuksiin sen käytännön soveltamisen sijasta. Lainaus Brian Suttonin artikkelista Language and Learning Across the Disciplines -lehdessä ”Writing in the Disciplines, First-Year Composition, and the Research Paper” (Kirjoittaminen tieteenaloilla, First-Year Composition, and the Research Paper) havainnollistaa retoriikan asiantuntijoiden mielipidettä tästä aiheesta ja heidän käyttämäänsä termiä:

Writing-in-the-disciplinesin kannattajat, jotka ovat hyvin tietoisia siitä, miten monenlaisten akateemisten genrejen kanssa ensimmäisen vuoden kirjoittajaopiskelija voi joutua tulevaisuudessa tekemisiin, eivät todennäköisesti pakota näitä opiskelijoita uskaltautumaan niin syvälle mihinkään genreen, että se vaatisi orjallista jäljittelyä. Ainoat ensimmäisen vuoden kirjoituksen opettajat, jotka todennäköisesti vaativat ”mukautumista ja alistumista” tietynlaiseen akateemiseen diskurssiin, ovat ne englannin laitoksen opettajat, kirjallisuuden evankeliset opetuslapset, professorit, joiden tavoitteena on opettaa opiskelijoita eksplikoimaan kaunokirjallisuutta ensimmäisen vuoden kirjoituksessa. Writing-in-the-disciplines -liikkeen kannattajat, toisin kuin kirjallisuus-sävellyksen opettajat, tunnustavat yleensä, että on typerää pakottaa opiskelijat mukautumaan sellaisen diskurssiyhteisön konventioihin, johon he eivät halua liittyä.

Merkittävä skotlantilainen kaunokirjallisuuden retorikko lordi Kames (1696-1782) sanoo teoksessaan Elements of Criticism (Kriittisen kritiikin alkeet), että kaunokirjallisuuden liikkeen päämääränä on ”löytää perusta, jonka avulla voidaan perustella yksilön makua”, ja että sen tavoitteena on ”suunnitella rationaalisen kritiikin tiede”. Belletristisen retoriikkateorian painopiste on retorisen tyylin ominaisuuksien, kuten kauneuden, ylevyyden, soveliaisuuden ja nokkeluuden, määrittelyssä, joilla kaikilla on osansa yleisön tunteisiin ja päättelykykyyn vaikuttamisessa. Retoriikkaa ja kaunokirjallisuutta opiskeleville tärkeää on myös yleisön maun määrittely; tämä on avainasemassa, jotta retorikko tai kirjailija voi olla todella menestyvä. Kuten toinen kaunokirjallisuuden retorikko Hugh Blair (1718-1800) toteaa teoksessaan Lectures on Rhetoric and Belles Lettres, ”maku on retoriikan perusta ja välttämätön menestyksekkäälle puhutulle ja kirjoitetulle keskustelulle.”