Blackwashing is a Myth

Viime vuoden heinäkuussa kirjoitin esseen otsikolla Liian mustaa oranssin näyttelemiseksi, jossa käsiteltiin mustan näyttelijättären valintaa näyttelemään oransseja avaruusolentoja. Viime viikonloppuna eräs mies kommentoi esseetä sanomalla, että roolitus ”on pakotettua monimuotoisuutta” ja kehotti minua painumaan ”vittuun täältä” ”paheksunta-artikkelieni” kanssa. Suhtauduin hänen suuttumukseensa rennolla sarkasmilla ja pyysin anteeksi, etten ainoastaan ”mustapesty” oranssia avaruusolentoa, vaan myös ”inhimillistänyt” tätä fiktiivistä hahmoa.

Tämä on vastaus, jota siteeraan kokonaisuudessaan:

Koska sinä ja monet muutkaan ihmiset eivät kutsuisi sitä valkopesuksi, jos se tapahtuisi valkoiselle hahmolle fiktiossa. Kuule, minulla ei ole mitään ongelmaa mustan rodun kanssa, mutta ei todellakaan ole mitään syytä, miksi mustaa näyttelijää olisi näytelty starfireksi. Mustanpesu on aivan sama kuin valkoisen pesu. Se on vain päinvastoin.

Tämä henkilö on vain nimi ja mielipide; oletan maskuliinisen identiteetin johtuvan nimestä ja ei-mustasta kouriintuntuvasta ärsytyksestä mustan näyttelijättären esittävän oranssia avaruusoliota. En pysty katsomaan tätä henkilöä kasvoihin tai arvioimaan hänen äänensä vakavuutta. En usko, että haluaisin, rehellisesti sanottuna, koska luulen, että ensimmäinen vastaukseni riittäisi estämään tällaisen sävykkään, ennakkoluuloisen ja suorastaan idioottimaisen vastauksen. Harkitsin, etten kirjoittaisi tätä, mutta sitten ajattelin, että liian usein jätämme tällaiset ihmiset vetäytymään mielensä sontakasaan röyhtäiltyään myrkyllisiä höyryjään ja odotamme, että se tyhjenee.

Tahdon olla täysin kristallinkirkas siitä, mitä tämä henkilö väittää. Hän jopa ilmoittaa kantansa: ”Starfire on ORANGE. Ei ole mitään järkeä, että hän on musta”. Tämä irrationaalisuus alleviivaa esseeni lähtökohtaa, joka on sattumoisin myös otsikko: ”Liian musta ollakseen oranssi tai muukalainen: Starfire kohtaa 2000-luvun (ja 20., 19., 18…).”

Hänen perustelujensa mukaan valkoisen näyttelijättären valitseminen Starfiren rooliin olisi valkopesua, koska Starfire on oranssi. Latinalaisamerikkalaisen näyttelijän näytteleminen? Ei, Starfire on oranssi. Entä kiinalainen näyttelijä? Ei, Starfire on oranssi. Ellei maapallolla ole aliedustettua oranssien avaruusolentojen yhteisöä, tällä kalliolla ei ole yhtään elävää ihmistä, joka kykenisi näyttelemään tätä hahmoa, koska Starfire on oranssi.

Syytös siitä, että tämä näyttelijävalinta on ”mustanpesua”, on yhtä järjetön kuin termi ”mustanpesu”. Se on myytti, jonka ovat luoneet ihmiset, jotka ovat suuttuneet häiriöistä sellaisten tarinoiden visualisoinnissa, jotka ovat historiallisesti esitelleet ja palvelleet heidän identiteettiään. Mitä menetetään, kun musta näyttelijä esittää oranssia avaruusoliota? Ei mitään. Mitä menetetään, kun valkoinen näyttelijä esittää intiaania, Siamin kuningasta tai japanilaista kyborgia? Edustus. Mahdollisuus tulla nähdyksi. Mahdollisuus kertoa tarina eri kasvoilla.

Sankarin näkeminen samoilla kasvoilla tuhat kertaa käy väsyttäväksi. On väsyttävää nähdä itsensä näyttelemässä gangsteria/huumekauppiasta/neitoa/apulaista/parasta ystävää/sidekickiä/terroristia/pahista/köyhää tuhat kertaa. On väsyttävää katsoa, kuinka stereotypiat liikkuvat valkokankailla. Nämä stereotypiat ovat ideoita, ja näitä ideoita heijastetaan paitsi kotimaassa myös ulkomailla. Niistä tulee edustajiamme, ne edustavat meitä ennen kuin edes tiedämme, mitä ”ulkomailla” tarkoittaa. Representaatio on uskomattoman voimakas väline, joka voi määritellä rajoja joillekin ja inspiroida muita ylittämään ne, vaatimaan enemmän.

Ei valkoihoisen näyttelijän ottaminen näkyvään rooliin ole pakotettua monimuotoisuutta. Termi itsessään on niiden samojen raivostuneiden, mielenvikaisten ihmisten kieltä, jotka sylkivät Little Rock Nine -ryhmän päälle, kun he menivät kouluun. Samat ihmiset, joita pidettiin niin suurena uhkana, että armeijan joukko piti lähettää saattamaan lapsia kouluun. Olen varma, ettei näilläkään ihmisillä ollut mitään mustaa rotua vastaan, paitsi silloin, kun piti nähdä mustat kasvot omiensa vieressä. Olen varma, että nämä samat ihmiset tunsivat, kun he näkivät mustien ihmisten menevän laitoksiin, jotka olivat aiemmin olleet heille yksinoikeudella, kun he irrottivat kyltit vessoista, suihkulähteistä ja busseista, että heidän maailmastaan pyyhkiytyi pois yksi osa, heidän olemassaolonsa perusominaisuus. Tämä oli isku heidän valtaansa.

Valkopesu on keino säilyttää tämä valta. Aina kun valkoinen näyttelijä esittää ei-valkoista hahmoa, tuo edustuksellinen tila pyyhitään pois.

Ja entä kun ei-valkoiset näyttelijät esittävät valkoisia hahmoja? Miksi sitä kutsutaan? Sitä kutsutaan representaatioksi. Miten? Kun ei-valkoinen näyttelijä on perinteisesti valkoisen roolissa, hän ei ainoastaan osoita, että hän kykenee näyttelemään samaa tunneskaalaa, jota valkoiselta näyttelijältä odotetaan, vaan hän myös kertoo, että tämäkin tarina voidaan jakaa. Tämä johtaa tietysti joskus tilanteeseen, jota kutsun ”Bonnie Bennett -efektiksi”, joka on saanut nimensä Vampyyripäiväkirjojen samannimisen televisiohahmon mukaan, joka oli alun perin valkoinen romaaneissa ja jota televisiosarjassa esitti musta näyttelijä.

Huolimatta siitä, että kirjoissa hänellä oli merkittävä rooli voimakkaana noitana ja jopa romanssi yhden päävampyyri Lotharion kanssa, televisiosarjan Bonnie Bennett oli erinomainen esimerkki maagisesta mustasta parhaasta ystävästä, joka on myös äärettömän voimakas pelastaessaan muita, eli valkoisia ystäviään, mutta on avuton pelastaessaan itsensä. Hänellä ei ole muuta elämää kuin kärsiä ja palvella. Kuvittele olevasi niin epäkiinnostava ja rakastamaton, että poikaystäväsi jättää sinut haamun takia. Kuvittele, että joudut luomaan kokonaisen kuolemanjälkeisen elämän vain saadaksesi mahdollisuuden normaaliin romanssiin, josta suurin osa alkoi ja jatkui ruudun ulkopuolella. Tällaisen esittämisen huono puoli on se, kun sitä käytetään demografisena syöttinä eikä mitään muuta.

Maailmassamme, joka on täynnä todellista, todellista syrjäytymistä, on inspiroivaa nähdä syrjäytynyt keho pääosassa, suurta valtaa käyttävänä, haluttavana henkilönä. On virkistävää katsoa jotain sellaista, jossa reportteri-rakkausihminen on ei-valkoinen ja siinä kaikki – hän vain sattuu olemaan ei-valkoinen. On hätkähdyttävää painaa play-näppäintä historiallisessa elokuvassa tai televisiosarjassa ja nähdä ei-valkoisia hahmoja aatelisissa ja poliittisissa valta-asemissa sen sijaan, että he olisivat keittiöapulaisia, kidutettuja orjia tai hiljaisia, kärsiviä tarkkailijoita. Tätä ei kutsuta mustanpesuksi. Sitä kutsutaan osallistavuudeksi. Sitä kutsutaan edustamiseksi. Ja se on jo kauan, kauan, kauan myöhässä.