Blue, Blue Blue Blue Blue Joulu
Nostalgia on joulunajan elinehto.
Joka vuosi toistamme perheen perinteitä. Kuuntelemme samoja lauluja, leivomme samoja pipareita, ripustamme samoja koristeita, luemme samoja tarinoita, katsomme Charlie Brownia, juomme Manhattanin veljiemme kanssa ja sytytämme valot.
Tässä piilee nerokkuus sellaisten elokuvien takana kuin ”National Lampoon’s Christmas Vacation”, ”A Christmas Story” ja Dylan Thomasin runo ”Lapsen joulu Walesissa”. Ne ovat tutkimuksia lapsuuden hienoimman vuodenajan nostalgiasta ja perinteistä.
Kun olin pikkulapsi, mummon kuusen kuplavalaisimet olivat maagisia. Miten ne kuplivat noin? Ja meidän taloon ripustettiin aina isoja keraamisia lamppuja, ja aivan kuin Clark Griswold, me niittailimme säikeet suoraan katonrajaan.
Mahdollisesti teilläkin oli värillisiä valoja tai sitten menitte niillä pienillä kokovalkoisilla. Mitä tahansa sinulla olikin, jos sinulla ei ole samoja valoja talossasi ja kuusessasi nyt aikuisena – usko pois – teet väärin.
Kuvittele joku, joka pystyttää ja koristaa kuusen olohuoneeseensa sopivaksi kaikkien vanhojen koristeidensa kustannuksella. Eikö yhtään käsintehtyä popsicle-tikkujoulupukkia tai ruiskumaalattua pastanuudelikoristetta löydy? Missä siinä on omaleimaisuus, särmikkyys, tarina?
Joulukuusi on lopulta ikään kuin elävä dokumentti sinusta ja perheestäsi.
Lisäätte siihen lasten tekemät koristeet joka vuosi. Hankit muita ajan myötä. Jokainen koriste symbolinen pikakirjoitus menneestä teistä.
Voit lopulta lukea kuusta kuin elämäntarinaa.
”Muistatko ensimmäisen joulumme?”
”Muistatko, kun White Sox voitti jotenkin World Seriesin vuonna 2005?”
”Muistatko, kun White Sox voitti World Seriesin vuonna 2005?”
”Muistatko, kun poistatit sen Hello Kitty -tatuoinnin?”
”Muistatko, kun olin Elvis-imitaattori?”
Miten sinun pitäisi jakaa nämä tärkeät muistot, kun silmiäsi särkee katsoa kuusen muukalaismaisia sinisiä valoja?