Boarding House Reach

Muistan, kun ensimmäisen kerran epäilin Jack Whiten olevan naurettava. Se oli vuoden 2009 rock-dokumentin It Might Get Loud traileri.

Joo, Marlene Dietrichiä peittävä piparmintturaidallinen kaveri siskoaan esittävän rumpalin rinnalla oli aina ollut vähän naurettava. Mutta se oli hyvä naurettava, inspiroiva ja jopa opettavainen. Näyttelemistä, pukeutumista, väärennettyjen blues-laulujen keksimistä: Nämä olivat nerokkaita, jopa rohkeita tapoja kohdata suuri, pelottava maailma omilla ehdoillaan. Mutta sitten näin Whiten katsovan ulos limusiinista, joka oli matkalla huippukokoukseen muiden kitaristimiljonäärien The Edgen ja Jimmy Pagen kanssa, ja ennustavan vakavana ”nyrkkitappelua”. Ajattelin, että tämä oli pahasti naurettavaa – turhaa, noloa, itsetarkoituksellista.

Palaan tähän epäilyksen hetkeen nyt, koska olen kuullut Jack Whiten räppäävän. Jos kuuntelet hänen kolmatta sooloalbumiaan Boarding House Reach, olet ylittänyt tämän Rubiconin kanssani. Se tapahtuu kappaleessa nimeltä ”Ice Station Zebra”. Kun hän on hakkaillut saluunan pianoa minuutin ajan, hän kääntää fedoransa taaksepäin, kumartuu kameran eteen ja sanoo näin:

Jos Joe Blow sanoo: ”Yo, sä maalaat kuin Caravaggio”
vastaat: ”Ei, se on loukkaus, Joe
Mä elän tyhjiössä, mä en kopioi ketään”
Kuuntelehan, poika: Jokainen luova on perheenjäsen
Passin’ down genes and ideas in harmony
Pelaajat ja kyynikot luultavasti ajattelevat, että se on outoa
Mutta jos kelaa nauhaa taaksepäin, me kaikki kopioimme Jumalaa

Nyt jonkun sanoitusten lainaaminen saadaksemme hänet näyttämään hölmöltä ei luultavasti ole kivaa. Se saattaa olla jopa vilpillistä: monet terävältä kuulostavat parletit kuihtuvat painetun sivun ankarassa valossa. Mutta Whiten esitystapa, jos mahdollista, on jopa sanoja pahempi; tuskallinen ”yo” ja ”Joe Blow”, ”we’re all copying God” – jonka White toistaa innokkaasti hieroakseen sitä – on peukalo silmään. Mitä hän luulee tekevänsä? Mitä hän haluaa meidän luulevan? Kaikki on mysteeri, paitsi ylivoimainen halusi kääntyä pois.”

Boarding House Reach on pitkä, hämmentävä laahustaminen, joka on täynnä näitä hetkiä, jotka tuntuvat suoraan vastustavan sinua. Syvällä uransa eksentrikko-herra-vaiheessa oleva White, jolla on oma menestyvä levy-yhtiö ja uskollinen joukko faneja, jotka tulevat katsomaan hänen konserttejaan siihen asti, kun heidän lapsensa ovat yliopistossa, on nyt vapaa levyttämään ja julkaisemaan mitä haluaa. Ja Boarding House Reachin perusteella hän haluaa nokitella itsekseen studiossa, nauhoittaa spoken word -muistoja ensimmäisestä kerrasta, kun hän soitti pianoa kappaleessa nimeltä ”Get in the Mind Shaft”, ja tehdä sellaisia Cheeto-pölyttyneitä funk-instrumentaaleja, jotka Beastie Boys olisi jättänyt pois The In Sound From Way Out -levyltä! Mitä hän ei halua tehdä: kirjoittaa lainkaan biisejä.

Pahinta on, ettei hän edes kuulosta siltä, että hänellä olisi hauskaa. Ne muutamat rock-kappaleet täällä, kuten alkusoitto ”Connected by Love”, ovat puhaltelevia, vedellä liotettuja juttuja, vailla nokkeluutta, napakkuutta tai tulta. Yleensä hyvä kitarasoolo herättää Whiten veret, mutta niitäkään hänellä ei täällä ole montaa hihassaan. Sen sijaan hän hukuttaa itsensä gospelkuoroihin, urkuihin ja vielä enemmän bongoihin, ja voi pojat, kuulostaapa hän joskus surkealta. ”Why Walk a Dog” olisi hulvaton parodia nyyhkyttävästä bluesballadista – ”Are you their master?/Did you buy them at the store?/Did they know they were a cure for you to stop being bored?” – ellei Whiten nyyhkytys äänessä vakuuttaisi minua siitä, että hän uskoo jokaiseen sanaan. Mitä en antaisi mistään kirkkaanpunaisesta välähdyksestä, jostain, jossa olisi edes hänen vähäisimmän Stripes-materiaalinsa vireyttä tai vakuuttavuutta.”

Kahdella viimeisellä kappaleella White vihdoin vinkkaa kätensä. ”What’s Done Is Done” on hölmö countrybiisi, jonka hän laulaa sopivalla määrällä hamboniaa. Ja ”Humoresque” sanoittaa 1800-luvun tšekkiläisen säveltäjän Dvořákin vanhan, rähjäisen sävelen, jonka sukupolvet Suzuki-viulua opiskelevia pikkulapsia ovat raaputtaneet vanhempiensa pakotetun virneen edessä. Se on ainoa vihje Whiten vilkkaasta mielen toiminnasta.

Vuodet ovat valitettavasti tasaisesti karsineet leikkisyyttä Whiten materiaalista. Hänen teoksensa ovat nykyään liian kömpelöitä ja kömpelöitä, jotta kukaan voisi ottaa niistä suurta iloa. Stripesin hajottua ja kun White alkoi pukeutua yhä enemmän kuin Johnny Depp Tim Burtonin elokuvassa, hän alkoi myös kantaa itseään kuin Depp: Entinen neropatti muuttui mieheksi, ikonin ruumiiseen vangiksi jäänyt ikoninikkari. Hänen lyhyt muistelmansa Boarding House Reach -kappaleessa pianonsoiton opettelusta (”Istuin siellä tuntikausia yrittäen ymmärtää, miten rakentaa melodia”) on peitetty lepattaviin syntetisaattoreihin, melkein kuin hetki olisi liian tuskallisen epätodellinen Whiten muistellakseen sitä selkeästi. Boarding House Reachia kuunnellessa on vaikea olla kaipaamatta sitä, mitä White olisi voinut menettää: yksin pienessä huoneessaan työstämässä jotain hyvää.