Brent Cobb ottaa sieniä, näkee näkyjä ja kirjoittaa upeita kantribiisejä

Sellainen tarina saattaa tuntua hölmöltä, jos kyseessä on tavallisempi lauluntekijä. Mutta Cobb on aina ollut valistunut hahmo, jota on siunattu lahjalla löytää tarkoitus ja merkitys pienimmistäkin yksityiskohdista, olivatpa ne sitten kiitäjäkärpäsiä joella tai kallioseinään kaiverrettuja nimikirjaimia. Hänen vuoden 2016 major-levy-yhtiön debyyttinsä, Shine on Rainy Day, käänsi päitä intiimeillä hahmotutkimuksillaan, ja hän sai sumuisen nostalgian näyttämään kirkkaalta ja eloisalta vuoden 2018 seurannassa Providence Canyon, joka on country-funk-roadtrip kotimaansa Georgian halki. Molemmat tuotti Dave Cobb, hänen Grammy-palkittu serkkunsa.

Keep ’Em on They Toesin kohdalla Brent Cobb noudatti nimikkokappaleen neuvoa ja sekoitti kaavaa työskentelemällä tuottaja Brad Cookin (Waxahatchee, The War on Drugs) kanssa ei Nashvillessä vaan Durhamissa, Pohjois-Carolinassa. Tuloksena on levy, jossa Shine on Rainy Dayn introspektiiviset vibat ja Providence Canyonin jamituntuma sekoittuvat indie-folk-tuotantoon. Cobb sanoo kirjoittaneensa levyn ”countrymaisesta mielentilasta käsin.”

”Kaikki, mitä olen fanittanut, mitä Brad on tehnyt, on hyvin niukkaa. Hän ei käytä paljon mitään”, hän sanoo albumin ilmavasta soundista. ”Näissä kappaleissa halusin sanoitusten olevan pääosassa. Minusta ne olivat tärkeitä, enkä halunnut minkään häiritsevän niitä.”

Sen lisäksi, että Cobb kertoo yksityiskohtaisesti mielenlaajentavista matkoistaan ”sateenkaaren yli”, kuten hän asian ilmaisee, hän analysoi vanhenemista ja lasten hankkimista (”Sometimes I’m a Clown”), juhlii yksilönä olemisen taidetta (”Keep ’Em on They Toes”) ja kyseenalaistaa taiteilijan aseman vastuullisuuden kappaleissa ”Shut Up and Sing” ja ”Soapbox”, joista ensimmäinen on kirjoitettu yhdessä hänen vaimonsa Laynen kanssa, jälkimmäinen hänen isänsä kanssa.

Vaikka sanoitukset ovat ajoittain leikkisät, ne ovat selvästi kypsät, mikä antaa uskottavuutta Cobbin merch storessa myytävälle T-paidalle, joka kiteyttää hänen brändinsä ”Country Music for Grown Folks”. Se on samanlainen ajattelutapa kuin se, jonka Chris Stapleton ilmaisi julkaistessaan yhtä kypsän Travellerin vuonna 2015. (On selvää, että lähestymistapa löysi hänelle yleisön.)

”Minulla on ollut hetkiä, jolloin lauluntekijä tai artisti, jonka kanssa kirjoitan, sanoo: ’No, tuo vaikuttaa vähän liian vanhalta. Tehdään siitä nuorempi.’ Siinä ei ole mitään väärää, mutta en vain kirjoittanut tätä albumia sillä tavalla”, Cobb sanoo. ”Mutta ’aikuisten kantrimusiikki’ ei tarkoita, että sinun täytyy olla aikuinen. Voit olla vanha sielu, jotta voit laittaa tämän elämän perspektiiviin.”

Jostain syystä oikea country vs. huijarikantri -väittely jatkuu edelleen tietyissä internetin nurkissa. Joillekin saattaa sitten herättää kulmakarvoja, että yksi Cobbin ”countrymaisimmista” uusista kappaleista on kirjoitettu yhdessä Luke Bryanin kanssa. Country-radion supertähti ja Cobb kasvoivat tien päässä toisistaan Etelä-Georgiassa, ja Bryanin lähdettyä Nashvilleen hän jakoi oppimiaan asioita Cobbin kanssa.

”Luke otti minut ehdottomasti siipiensä suojaan yrittäessään selvittää, miten tienata elantonsa musiikin tekemisellä”, sanoo Cobb, jolla oli tapana yöpyä Bryanin luona noina alkuaikoina. Bryan itse asiassa järjesti Cobbin aivan ensimmäisen yhteiskirjoitussession Nashvillessä ja puhalsi Cobbin hiukset pystyyn notkealla pianonsoitollaan.

Kun Cobb alkoi kirjoittaa Keep ’Em on They Toes -albumille, hän kysyi Bryanilta, haluaisiko tämä luoda taas yhdessä. ”Sanoin: ’Siitä on kymmenen vuotta. Haluatko yrittää vielä kerran?”” Cobb muistelee. Yhdessä he keksivät ”Good Times and Good Love” -kappaleen. ”Jos olen oppinut yhden asian honky-tonk-sankareiltani / se on se, että kun kaltaisesi tyttö ilmestyy, mies rauhoittuu”, Cobb laulaa sielukkaassa kappaleessa, jota Bryan säestää pianolla. Hän julistaa, että One Margarita -laulaja ei saa oikeudenmukaista arvostelua.

”Kun luin kauheita arvosteluja Lukesta, ajattelin: ’Voi pojat, näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, miten loistava muusikko hän on ja miten hieno kirjoittaja hän on'”, Cobb sanoo Bryanista. ”Hän on ansainnut valtavasti elantonsa kirjoittamalla markkinoita varten. Kukaan ei voi moittia häntä siitä, mikä teki hänestä menestyvän, koska hän oli se, mikä teki hänestä menestyvän. Hänellä tulee olemaan pitkä ura, koska hän ei ole vielä paljastanut kaikkia korttejaan.” Cobb sanoo, että hänen unelmansa on, että Bryan tekisi Ronnie Milsapin tyyppisen pianolevyn.

Muutama vuosi sitten Cobb jätti Nashvillen palatakseen takaisin Georgiaan ja asettui asumaan järvitaloon, jonka hän ja Layne omistivat vuodesta 2008. Siellä hän tekee nykyään suuren osan kirjoittamisestaan ja mietiskelee niitä 12 vuotta, jotka häneltä kului luodakseen tarpeeksi vahvan uran, jotta hän saattoi muuttaa takaisin kotiin. Hänen perheensä asuu kaikki lähistöllä.

”Pystyn edelleen ansaitsemaan elantoni kirjoittamalla kappaleita, paitsi että istun nyt täällä pienessä venevajassani Flint-joen rannalla ja tuntuu kuin, en tiedä, kuin olisin tehnyt sen, mitä lähdin tekemään”, Cobb sanoo.

Hän muistelee noiden tuhoon tuomittujen mayfliesien ohikiitävää elinikää ja esittää pössytteleviä viisauksia, jotka viittaavat siihen, että hän on tyytyväinen tähänastisiin 34 vuoteensa.

”Heidän näkökulmastaan he ovat eläneet sata vuotta. Mutta meidän näkökulmastamme ne ovat eläneet vain hetken”, hän sanoo. ”He ovat luultavasti tyytyväisiä.”