Broadway Review: Anastasia, musikaali

Nuorten naisten ja tyttöjen, jotka etsivät uutta Broadwayn roolimallia, ei tarvitse katsoa kauemmas kuin ”Anastasia”-musikaalin nimihenkilöä, joka on musikaalin runsas satu, jonka pitäisi miellyttää lapsia, tyydyttää sentimentaalisia ja lohduttaa niitä, jotka luulivat, että vanhat musikaalikomedian mallit ovat vanhentuneita. Tuttujen asioiden suuret linjat – romanttinen nuoripari, kuumana jahtaava roisto, koomiset sivuhahmot, herttainen perheenjäsen – voivat yhä olla vastustamattomia, kun ne yhdistetään makuun, ammattitaitoon ja halukkaaseen epäuskon lykkäämiseen.

Ohjaaja Darko Tresnjak, joka sai Tony-palkinnon elokuvasta ”A Gentleman’s Guide to Love & Murder”, ja suuri osa tuon tuotannon ensiluokkaisesta suunnitteluryhmästä kutovat lumoavan loitsun, joka on suunnattu nuorille naispuolisille katsojille – sisäänrakennetulle väestöryhmälle, jonka pitäisi korjata runsaasti ruplia sekä täällä, tien päällä että ulkomailla.

Musikaali on ”inspiroitunut” 20th Century Foxin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta ja Ingrid Bergmanin ja Yul Brynnerin tähdittämästä elokuvasta vuodelta 1956 – jonka käsikirjoitus oli Arthur Laurentsin (joka perustui Guy Boltonin sovittamaan Marcelle Maurette -näytelmään) tekemä, selvästi kypsempi käsikirjoitus – kertoessaan Anyan (Christy Altomare) tarinan, nuoresta muistinmenetyksestä vallankumouksen jälkeisellä Venäjällä, jonka Dmitri (Derek Klena) ja Vlad (John Bolton) vakuuttavat, että hän on tsaari Nikolai II:n nuorin tytär, jonka huhutaan paenneen perheensä kohtaloa.

Anya valmistellaan esittäytymään elossa olevalle kuninkaalliselle isoäidille (Mary Beth Peil) ja adjutantille, kreivitär Lilylle (Caroline O’Connor), joka asuu nykyään Pariisissa, jotta hän voi vaatia kruunua ja huijarit voivat saada palkkionsa.

Lauluntekijät Stephen Flaherty ja Lynn Ahrens, jotka sävelsivät melodiat animaatioelokuvaan ja saivat Oscar-ehdokkuuden suositusta hymnistä ”Matka menneisyyteen”, toistavat tehtävänsä tässä ja sovittavat melodisen (vaikkakin ekspositiota täynnä olevan) partituurinsa näyttämölle. Uusia numeroita on lisätty pumppaamaan tunteita, jännitystä ja koomisuutta sekä täyttämään Terrence McNallyn uudistetun ja tarkoituksenmukaisen käsikirjoituksen aukkoja.

Musikaali on terävöitynyt Hartford Stagella viime vuonna tapahtuneen ensi-iltansa jälkeen, ja sen toisen näytöksen avausosan lavastus on hienostuneempi. Suuri kiitos kuuluu Aaron Rhynen hi-def-projektioille, jotka tuovat esitykseen elokuvamaisen laajuuden ja syvyyden tunteen. Myös Glebin, musikaalin itsevaltaisen, mutta ristiriitaisen bolshevikin roolia on parannettu, ja Ramin Karimloo näyttelee häntä synkällä uneliaisuudella ja kirkkain äänenpainoin.

Joitakin show’n päänsärkijöitä on kuitenkin edelleen jäljellä: Kohtaus, jossa Anya päättää tulevaisuudestaan isoäitinsä neuvojen jälkeen, tuntuu edelleen musiikillisesti tyhjältä. Glebin alkuperäinen vetovoima Anyaa kohtaan jää ohueksi. Se, että Anya syleilee yhteistä sankariaan juostessaan Pariisin kaduilla satiinipuvussa ja tiarassa, on absurdia ja antaa musikaalin lopussa ristiriitaisen viestin. (Mutta kuka voi syyttää tyttöä siitä, ettei hän halua luopua yhdestä Linda Chon lukuisista henkeäsalpaavista asuista?)

Altomare on nuori nainen, joka löytää paitsi identiteettinsä myös itsetuntonsa, ja hän nousee parrasvaloihin samalla varmuudella, jolla Anya ottaa kruunun. Ja jos ajatukset Julie Andrewsista ponnahtavat toisinaan esiin, se ei ole sopimatonta – tai ansaitsematonta, kun otetaan huomioon Altomaren lauluvoima ja ”My Fair Princess”-teema.

Klena täyttää geneerisen sankarin hahmotelman poikamaisella viehätyksellä, huumorilla ja upealla äänellä. Vaikka päärooleissa ei ole varsinaisia romanttisia duettoja, he muodostavat täydellisen parin ja luovat erityisen siteen ”In a Crowd of Thousands” -kappaleessa, joka on odottamaton tunteellinen kohokohta.

Leskikeisarittarena Peil tuo rooliin keisarillista painovoimaa sekä isoäidin sydänsurua ja iloa. Boltonin kreiviksi muuttunut huijari ja O’Connorin libidinomainen odottajatar tekevät suuria pisteitä koomisilla käänteillään. Heidän hullun kinkkivalssinsa, ”Kreivitär ja tavallinen mies”, on ihastuttavan hienosti lavastettu Peggy Hickeyn toimesta, jonka koreografiaan kuuluu riehakas ekspatriaattinumero ”Eilisen maa” sekä hieman ”Joutsenjärveä” ja paljon pyöriviä kummituksia Alexander Dodgen tyylikkäässä lavastuksessa, jonka on hienosti valaissut Donald Holder ja jota on tehostanut Peter Hylenskin elävä äänisuunnittelu.

Tässä alt-todellisuudessa historia kirjoitetaan uudelleen, prinsessa löytää onnensa – ja vanhanaikainen musikaali elää todennäköisesti onnellisena elämänsä loppuun asti.