Bruce Gildenin synkkä visio kadonneesta New Yorkista
Street-valokuvaus on aina ollut saalistusyritys. Perinteisesti peloton valokuvaaja lähtee kaduille kuin safarille poimimaan saalista kameralla, joka on tarpeeksi huomaamaton, jotta se ei herätä paikallisen villieläimistön huomiota. (35 mm:n Leica, joka esiteltiin vuonna 1925 Leipzigin kevätmessuilla, käytännöllisesti katsoen synnytti lajityypin, koska se oli tuolloin uudenlainen kannettavuutensa, matalan profiilinsa ja kuiskauksen äänettömän sulkimensa ansiosta.) Bruce Gilden on kuitenkin tehnyt itselleen mainetta menemällä ihmisten kasvoihin. Kun hän kulkee kaduilla, hänellä on usein kameraansa liitetty häikäisevä salama, jonka hän laukaisee käsivarren etäisyydellä kuvattavista ja kivittää heidät häikäisyssä. Laajentaakseni safarimetaforaa: tämä on kuin nousisit jeeppisi selästä ja ryntäisit leijonan luo, jotta voisit leikkiä amatöörieläinten kesyttäjää. Huomionarvoista on, että hän teki tämän New Yorkissa 1980-luvulla. Gildenillä oli varmasti pokkaa.
Gildenin uusi kirja ”Kadonnut ja löydetty” (Éditions Xavier Barral) on itse asiassa eräänlainen vanha kirja. Johdannossa hän kertoo, että lähdettyään New Yorkin asunnostaan Beaconin verrattain vihreämmille laitumille hän törmäsi henkilökohtaiseen aarreaittaansa. Hänen arkistoonsa oli kätketty yli kaksituhatta filmirullaa 1970- ja 1980-luvuilta, jotka olivat jostain syystä jääneet huomaamatta. Kesän 2018 aikana Gilden kaivoi nämä unohdetut suonet esiin ja sai talteen seitsemänkymmenenviiden synkän katukuvan kokoelman New Yorkin sekavalta ”Taksikuski”-aikakaudelta. (Osuva viittaus, kuten kävi ilmi, sillä Gilden ajoi taksia samoihin aikoihin, kun hän teki ainakin osan näistä kuvista.)
”Sanon mielelläni, että katukuvaus on sitä, kun voi haistaa kadun hajun ja tuntea lian”, Gilden kirjoittaa esipuheessaan, ”ja sen tuntee näissä valokuvissa”. Tunnet lian, tunnet hien, tunnet likaisuuden, tunnet jännityksen, tunnet…”. New Yorkin.”
Hän ei valehtele. Seitsemänkymmentäluvun kaupungin elinvoima ja kurjuus on levinnyt näihin kuviin kuin rasvainen filmi. Melkein tuntuu, että niihin voisi pyyhkäistä sormella ja jättää jäljen. Kaikki arkkityypit esittäytyvät nimenhuudossa: kaksinaamaiset huijarit, kovan luokan mafiosot, poppamiehet smokissaan, köyhät ja hakatut, häikäilemättömän rikkaat.
Katukuvaus ei tietenkään ole väestönlaskentaa. Ollakseen hyvää sen on rakennuttava hetkiin – teatraalisen, sattumanvaraisen tai selittämättömän purkautumiseen tylsään arkeen. Gildenillä on kyllä hetkiä yllin kyllin. Katsokaa: mies jää kiinni toisen miehen tarttumisesta kurkkuun, mikä olisi hälyttävää, ellei hänen uhrinsa kasvojen aavemainen, selittämätön tyyneys huomaisi. Katsokaa: jalankulkijoiden joukkoon pakkautunut yksinäinen mies, takki kietoutuneena hänen päänsä ympärille kuin nunnan hattu. Katso: kolme miestä, joilla on hiusrajat ja jotka suuntaavat kohti kukkuloita, lähes identtiset puvut yllään. Katsokaa: kolme naista – ehkä, voisimme kuvitella, noiden kolmen edellisen miehen vaimoja – joilla on naurettavat puuvillakarkkikampaukset ja turkikset, kukin hienompi kuin toinen. Katsokaa: kadunkulmaan pysähtynyt mies, joka seisoo haikein askelin yhdellä jalalla, jalka tilapäisesti kengättömänä, kun hän kiskoo roikkuvaa sukkaa ylös.
Kuten myös Garry Winogrand, joka on ehkä Gildenin lähin valokuvaajan serkku, hänen katseensa voi toisinaan olla silkkaa ilkeyttä. Irvistelevä nainen, jolla on rypistynyt nenä, ryntää kuvaan; ikääntyvä gigolotyyppi, joka on täynnä polyesteriä, kullattuja koruja ja mahtipontisuutta, seisoo tuijottavan vaimonsa kanssa käsivarteensa tarttuen – tällaiset kohteet herättävät epäilyn siitä, että he ovat ansainneet kameran huomion pääasiassa siksi, että he ovat kameran naurunalaiseksi tekemän pilkan kohteena. Gildenin myöhemmät työt, hellittämättömät lähikuvat köyhyydestä kärsivistä kasvoista, jotka on valaistu suoralla, voimakkaalla salamalla, näyttävät antavan vahvistavia todisteita. Vaikka näissä kuvissa on näennäisesti kyse eräänlaisesta rehellisyydestä, jonka tarkoituksena on kohdata meidät omahyväisesti maailman kanssa sellaisena kuin se on (kutsukaa tätä kenties Arbusin visuaalisen aggression koulukunnaksi), kuvista puuttuu selvästi sellainen sään runtelema arvokkuus, jonka esimerkiksi Katy Grannan antaa kohteilleen.
Tällaisistakin karheista särmistä huolimatta Gildenin kuvat loistavat loistavina esimerkeinä eräästä valokuvausmuodosta, joka on jo miltei kokonaan kadonnut. Näyttää siltä, että katu ei enää kutsu valokuvaajia kuten ennen. Mutta miksi? Kuten kaikki täällä asuvat tietävät, New Yorkin jalkakäytävillä ja metroissa ei ole pulaa draamasta. Oikealla silmällä joku voisi varmasti jälleen tehdä sellaisia kuvia, joita Gilden kaivoi esiin arkistoistaan, ja antaa lajityypille oman, omintakeisen lisänsä. Näyttää kuitenkin siltä, että motivaatio on kadonnut. Ehkä selitys on yksinkertainen: vaikka kadut saattavat yhä olla sirkus, emme enää pidä niitä suurimpana näyttämönä, jolla patsastelemme ja hassuttelemme tuntikausia. Sen sijaan olemme kadonneet virtuaalimaailmoihimme, peilisaleihin, joista on yhä vaikeampi paeta.
