Buddhalaisuuden perusti 4.-6. vuosisadalla eKr. Siddhartha Gautama eli Gautama Buddha. Nämä opetukset saavuttivat Japanin noin 6. vuosisadalla jKr. Tuohon aikaan Japanilla oli jo omat tapansa ja uskomuksensa: Shintolaisuus. Buddhalaisuuden alku Japanissa oli kivinen ja sen vakiinnuttamisessa oli paljon vaikeuksia, mutta kun keisarinna Suiko nousi valtaistuimelle vuonna 592 vannottuaan buddhalaisnunnan valan, asiat alkoivat muuttua.
Buddhalaisuuden vakiinnuttaminen: Häntä seurasi toinen erittäin tärkeä hahmo Japanin buddhalaisuuden historiassa: Prinssi Shotoku. Hallintonsa aikana hän tilasi lukuisia buddhalaistemppeleitä eri puolille maata, joista tunnetuimmat olivat Shitenno-ji Osakassa ja Horyu-ji Naran prefektuurissa. Sen lisäksi, että hänellä oli voimakas vaikutus buddhalaisuuden hyväksymiseen, harjoittamiseen ja levittämiseen, erilaiset myytit ja legendat hänestä keräsivät lisää seuraajia tavallisten ihmisten keskuudessa. Hänen kerrotaan tavanneen Daruman, zen-buddhalaisuuden perustajan, ja muiden legendojen mukaan hän oli Kannonin, armon ja myötätunnon Bodhisattvan, inkarnaatio.
Synkretismi: Shintolaisuus ja buddhalaisuus kasvavat yhteen
Kun uusia buddhalaisuuden koulukuntia syntyi 800- ja 900-luvuilla, uskonto alkoi siirtyä skolastisista teksteistä käytännönläheisempiin uskomuksiin, ja siteet japanilaisen buddhalaisuuden ja Japanin alkuperäisuskonnon, shintolaisuuden, välillä alkoivat kasvaa. Vuosisatojen kuluessa nämä kaksi uskontoa lähenivät toisiaan ja löysivät yhteisen filosofisen pohjan, ja molemmista tuli osa ihmisten jokapäiväistä elämää. Buddhalaismunkit alkoivat rakentaa temppeleitä shintolaispyhäkköjen viereen ja loivat jumalanpalveluspaikkoja, joita kutsutaan nimellä ”jingu-ji” eli pyhäkkötemppeli. Buddhalaisiin temppeleihin alkoi ilmestyä ”chozuya”, shintolainen vesipesupaviljonki, jota palvojat käyttivät puhdistautuakseen ennen pyhään pääpyhäkköön astumista, ja shintolaisissa pyhäköissä alettiin käyttää myös ”komainuja”, leijonakoiria, jotka ovat buddhalaisia vartijoita.
Buddhalaisuuden kukistuminen Japanissa
Japanin buddhalaisuus kohtasi todellisen kriisin vuodesta 1603 lähtien vallassa olleen shogunaatin kaatumisen myötä, kun vallankumoukselliset joukot palauttivat keisarin Japanin hallitsijaksi vuoden 1868 Meiji-restauraation aikana. Kansallismielinen hallitus ryhtyi harjoittamaan erottelupolitiikkaa ja nimesi shintolaisuuden valtionuskonnoksi, koska se oli ”oikea” alkuperäinen japanilainen uskonto ja buddhalaisuus ”vieras” uskonto, joka oli tullut ulkomailta. Näiden radikaalien muutosten seurauksena Meiji-hallitus antoi ”Kamien ja buddhojen erottamismääräyksen”. Tämä laki tarkoitti, että shintolaisuus ja buddhalaisuus oli tarkoitus erottaa toisistaan tiukasti toisistaan sekä teoriassa että käytännössä, ja se vaikutti lähinnä pyhäkköihin, joita käytettiin sekä shintolaisiin että buddhalaisiin tarkoituksiin. Tämä määräys johti voimalliseen buddhalaisuuden vastaiseen liikkeeseen, jota kutsuttiin nimellä ”haibutsu kishaku” eli buddhalaisuuden lakkauttaminen.
Japanilainen buddhalaisuus nykyään
Suuri enemmistö nuoremmasta japanilaisväestöstä ei pitäisi itseään erityisen uskonnollisena, vaikka useilla erityisillä tilaisuuksilla ja monilla jokapäiväisillä toiminnoilla on selvät juuret sekä buddhalaisuudessa että shintolaisuudessa. Nykyinen buddhalaisuus liittyy usein kuolemaan ja hautajaisiin, kun taas shintolaisuus liittyy esimerkiksi avioliittoon ja juhliin. Jossain japanilaisissa kodeissa on usein pieni buddhalainen alttari, jota kutsutaan ”butsudaniksi”, tai shintolainen pyhäkkö, jota kutsutaan nimellä ”kamidana”, jotka ovat olemassa suojellakseen perhettä ja kotia, ja toisinaan ne toimivat kuolleiden perheenjäsenten muistoalttareina.
*Tämä tieto on tämän artikkelin julkaisuajankohdasta. *Hinnat ja mainitut vaihtoehdot voivat muuttua. *Jos ei toisin mainita, kaikki hinnat sisältävät verot.