Burrin ja Hamiltonin kaksintaistelu

Philip Schuyler, Hamiltonin appiukko.

Burrin ja Hamiltonin välinen kaksintaistelu, joka on yksi tunnetuimmista henkilökohtaisista konflikteista Yhdysvaltain historiassa, oli huipentuma näiden kahden miehen väliseen henkilökohtaiseen kilpailuasetelmaan, joka oli saanut alkunsa jo muutamaa vuotta aiemmin. Välitön laukaiseva tapahtuma oli sarja lausuntoja, jotka Hamilton antoi Burrista vuonna 1804, kun Hamilton oli ehdolla New Yorkin osavaltion kuvernööriksi.

Kohtaaminen tapahtui aikana, jolloin tällaisia käytäntöjä alettiin kieltää North Countryssä, ja sillä oli valtavat poliittiset seuraukset. Burr selvisi hengissä, ja vaikka häntä syytettiin murhasta sekä New Yorkin osavaltiossa että New Jerseyssä, syytteet joko hylättiin tai päädyttiin vapauttaviin tuomioihin; Hamiltonin salamurha merkitsi kuitenkin hänen poliittisen uransa loppua. Federalistinen puolue, jota oli jo heikentänyt John Adamsin tappio vuoden 1800 presidentinvaaleissa, menetti Hamiltonin kuoleman myötä entisestään valtaa.

Kaksintaistelu oli myös osa demokraattis-tasavaltalaisten ja federalistien välistä konfliktia. Ristiriita oli alkanut vuonna 1791, kun Burr voitti paikan Yhdysvaltain senaatissa voitettuaan Philip Schuylerin, Hamiltonin appiukon, joka olisi tukenut federalistien politiikkaa, sillä Hamilton oli tuolloin valtiovarainministeri. Vuoden 1800 presidentinvaalien aikana valitsijamieskollegio ajautui umpikujaan, ja Hamiltonin manööverit edustajainhuoneessa saivat aikaan sen, että Thomas Jefferson valittiin presidentiksi ja Burr varapresidentiksi.

Hamilton halveksi Burria suuresti, mikä käy ilmi henkilökohtaisista kirjeistä, jotka hän kirjoitti ystävälleen ja maanmiehelleen James McHenrylle. Seuraava lainaus yhdestä näistä kirjeistä, joka oli kirjoitettu 4. tammikuuta 1801, osoittaa tämän halveksunnan:

Mikään ei ole herättänyt minussa niin paljon tyytymättömyyttä kuin se, että sain kuulla federalistipuolueen harkitsevan vakavasti herra Burrin tukemista presidentiksi. Jos suunnitelma toteutetaan, pidän sitä maamme kuolemantuomiona. Herra Burr luultavasti suostuu ehtoihin, mutta hän nauraa samalla ja rikkoo ne ensimmäisellä mahdollisella kerralla.”

Hamilton esitteli yksityiskohtaisesti lukuisat syytökset Burria vastaan vähän myöhemmin kirjoitetussa pidemmässä kirjeessä, jossa hän kutsui häntä ”äärimmilleen meneväksi tuhlaajaksi ja hedonistiksi” ja syytti häntä siitä, että tämä oli tukenut laittomasti Hollandin maayhtiön etuja ollessaan lainsäätäjän jäsen. Hän kritisoi myös hänen sotilasarvostaan ja syytti häntä siitä luopumisesta vilpillisin keinoin.

Morgan Lewis voitti Hamiltonin tukemana Burrin New Yorkin osavaltion kuvernöörinvaaleissa 1804.

Vuonna 1804 varapresidentti päätti, että kun Jefferson vihjasi, ettei hän ottaisi Burria mukaan ehdokkaaksi presidentinvaaliin, hän asettui ehdolle New Yorkin osavaltiossa. Hamilton kampanjoi tarmokkaasti riippumattomana ehdokkaana ehdolla ollutta Burria vastaan ja hävisi demokraattis-tasavaltalaiselle Morgan Lewisille.

Miehet olivat kaksintaistelleet aiemmin. Hamilton oli ollut useissa kaksintaisteluissa parhaana miehenä tai kakkosmiehenä, vaikkei hän ollut koskaan ollut ollut itse pääosassa, ja hän oli ollut osallisena yli kymmenessä kunniakamppailussa ennen kohtalokasta kaksintaisteluaan Burrin kanssa. Hän kävi kaksintaisteluita muun muassa William Gordonin (1779), Aedanus Burken (1790), John Francis Mercerin (1792-1793), James Nicholsonin (1795), James Monroen (1797) sekä Ebenezer Purdyn ja George Clintonin (1804) kanssa. Vuonna 1779 hän oli ollut toisena John Laurensin jälkeen kaksintaistelussa kenraali Charles Leetä vastaan, ja vuonna 1787 hän oli ollut toisena asiakkaansa John Auldjon jälkeen kaksintaistelussa William Pierceä vastaan. Hamilton väitti myös, että hänellä oli Burrin kanssa aiempi kunniakiista, kun taas Burr väitti, että heillä oli kaksi.

Vuoden 1800 vaalitEdit

Burr ja Hamilton ottivat ensimmäisen kerran julkisesti yhteen vuoden 1800 presidentinvaalien aikana. Burr oli demokraattis-tasavaltalaisen puolueen varapresidenttiehdokas yhdessä Thomas Jeffersonin kanssa virassa olevaa presidenttiä John Adamsia (federalistisen puolueen ehdokas) ja tämän varapresidenttiehdokasta Charles C. Pinckneyta vastaan. Vaalikollegion säännöt antoivat tuolloin jokaiselle valitsijamiehelle kaksi ääntä presidentistä. Toiseksi sijoittunut ehdokas sai varapresidentin viran.

Demokraattis-tasavaltalainen puolue suunnitteli, että 72 sen 73 äänestäjästä äänestäisi sekä Jeffersonia että Burria, ja 73. äänestäjä äänestäisi vain edellistä. He eivät kuitenkaan onnistuneet toteuttamaan suunnitelmaansa, ja molemmat ehdokkaat jäivät tasapisteisiin 73 äänellä. Perustuslaissa määrättiin, että jos kaksi ehdokasta, joilla oli enemmistö valitsijamieskollegiossa, oli tasapisteissä, vaalit menisivät edustajainhuoneeseen, jota hallitsivat federalistit, jotka eivät halunneet äänestää Jeffersonia. Hamilton piti Burria paljon Jeffersonia vaarallisempana ja käytti vaikutusvaltaansa varmistaakseen Jeffersonin voiton. 36. äänestyksessä edustajainhuone myönsi presidenttiehdokkuuden Jeffersonille, ja Burr jäi varapresidentiksi.

Charles Cooperin kirje Muokkaa

Albany Register -sanomalehti julkaisi 24. huhtikuuta 1804 poliitikon ja lääkärin Charles D. Cooperin kirjoittaman, entiselle senaattorille Philip Schuylerille osoitetun kirjeen, jossa tämä vastusti Burrin ehdokkuutta. Julkaisussa mainittiin, että Cooper oli aiemmassa yhteydessä sanonut, että ”Hamilton ja tuomari Kent ovat todenneet, että he pitävät herra Burria pohjimmiltaan vaarallisena miehenä, jolle ei pidä uskoa hallitusta”, ja että hän saattoi kuvailla yksityiskohtaisesti ”Hamiltonin vielä pahempaa mielipidettä herra Burrista”. Burr”.

Vastauksena Burr kirjoitti William P. Van Nessille kirjeen, jossa hän korosti sanontaa ”kaikkein halveksittavin” ja vaati ”välitöntä ja ehdotonta hyväksyntää tai kieltämistä minkä tahansa ilmaisun käytöstä, joka on antanut aihetta tohtori Cooperin sanoihin”. Pommimaisessa vastauksessaan, joka oli päivätty 20. kesäkuuta 1804, Hamilton ilmoitti, ettei häntä voitu pitää vastuussa Cooperin tulkinnasta hänen sanoistaan – vaikkei hän kritisoinutkaan tätä tulkintaa – ja totesi lopuksi, että hän ”hyväksyisi seuraukset”, jos Burr ei olisi tyytyväinen. Burr vastasi seuraavana päivänä ja totesi, että ”poliittiset erimielisyydet eivät voi vapauttaa herrasmiehiä velvollisuudesta noudattaa tiukasti kunnian lakeja ja säädyllisyyden sääntöjä”. Hamilton kirjoitti vastauksessaan, ettei hänellä ollut ”muuta vastausta kuin mitä hän oli jo antanut”. Tämä kirje lähetettiin Nathaniel Pendletonille 22. kesäkuuta, mutta se saapui Burrille vasta 25. kesäkuuta. Viivästys johtui Pendletonin ja Van Nessin välisistä neuvotteluista, joissa Pendleton esitti seuraavan kirjelmän:

Hamilton sanoo, että hän ei voi ymmärtää, mihin tohtori Cooper mahtaa viitata, ellei kyse ole keskustelusta, joka käytiin herra Taylorin talossa Albanyssa viime talvena (jossa hän ja Hamilton olivat läsnä). Hamilton ei muista keskustelun yksityiskohtia hyvin, joten hän ei voi toistaa sitä ilman, että vaarana on, että hän muuttaa tai jättää pois tärkeitä tietoja. Hän on täysin unohtanut ilmaisut ja muistaa varsinaiset ajatukset vain puoliksi; Hamilton muistaa vain kommentteja eversti Burrin poliittisista näkemyksistä ja periaatteista sekä tuloksista, joita olisi odotettavissa, jos hänet valittaisiin kuvernööriksi, viittaamatta millään tavalla Burrin aiempaan käytökseen tai yksityisluonteeseen.

Viimein Burr haastoi Hamiltonin kaksintaisteluun muodollisella tavalla, ja Hamilton suostui. Monet historioitsijat pitävät kaksintaistelun syitä heppoisina, että Hamilton toimi ”itsetuhoisesti” tai että Burr toimi ”ilkeästi ja murhanhimoisesti”. Thomas Fleming on esittänyt teorian, jonka mukaan on todennäköistä, että Burr haastoi Hamiltonin, jota hän piti ainoana herrasmiehenä vastustajiensa joukossa, vain palauttaakseen kunniansa, joka oli vahingoittunut häntä vastaan vuoden 1804 kuvernöörinvaalikampanjan aikana tehtyjen herjaavien hyökkäysten jälkeen.

Hamiltonilla oli useita syitä, joiden vuoksi hän ei halunnut suostua kaksintaisteluun: hänen roolinsa isänä ja aviomiehenä, vaara, että hän asettaisi velkojansa vaaraan, ja vahinko, jonka se saattaisi aiheuttaa hänen perheensä hyvinvointiin. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kaksintaistelun välttäminen olisi mahdotonta, koska hän ei voinut perua hyökkäyksiään Burria vastaan ja koska Burr oli käyttäytynyt viime päivinä; tästä huolimatta hän yritti sovittaa yhteen moraaliset ja uskonnolliset syynsä kunnian ja politiikan sääntöjen kanssa. Joanne Freeman on esittänyt, että Hamiltonin tarkoituksena oli hyväksyä kaksintaistelu ja torjua potkut näiden moraalisten ja poliittisten sääntöjen täyttämiseksi.