Contesting the ’Anchor Baby’ Narrative
Kun presidentti Donald Trump ilmoitti 30. lokakuuta suunnitelmistaan lopettaa automaattinen syntymäkansalaisuus paperittomien maahanmuuttajien lapsille, sosiaalisessa mediassa kiisteltiin presidentin vallasta, 14. lisäyksen historiasta sekä syntymäkansalaisuuden hyvistä ja huonoista puolista moniarvoisissa yhteiskunnissa. Toimittajat luonnehtivat Trumpin ilmoitusta viime hetken tempaukseksi, jolla hän pyrki lietsomaan maahanmuuttovastaisia tunteita juuri ennen välivaaleja.
Tässä keskustelumassassa nousi uudelleen esiin lause, jolla on pitkä ja monimutkainen historia: ”ankkurivauva-ongelma”. Viitaten narratiiviin, jonka mukaan siirtolaisnaiset synnyttävät tarkoituksellisesti Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella saadakseen sijaiskärsijän asemesta hyötyä Yhdysvaltain kansalaisuusperinteestä, asiantuntijat väittivät, että toimeenpanomääräys ei ollut vain tarpeellinen vaan myös perustuslaillisesti oikea. Heidän viestiensä vakuuttavuus perustuu ”ankkurivauva”-narratiivin kulttuuriseen välimuistiin, jossa maahanmuuttajaäitiys kuvataan rikoksena ja jossa maahanmuuttajien lapsista tehdään sellaisia, joita oikeushistorioitsija Mae Ngai kutsuu ”ulkomaalaisiksi kansalaisiksi”. Muukalaiskansalaisia koskevalla retoriikalla on ollut vakavia seurauksia, ja se on johtanut maahanmuuttajanaisten syntymätodistusten epäämiseen, passien peruuttamiseen ja Yhdysvaltojen kansalaisten karkottamiseen. Kun otetaan huomioon tämän kielenkäytön aineelliset seuraukset, on ehdottoman tärkeää torjua ”ankkurivauva”-narratiivia.
Monet tutkijat ja lakimiehet ovat taistelleet narratiivia vastaan kiistämällä ”ankkurivauva”-ongelman tosiasiallisen olemassaolon ja puolustamalla syntymäkansalaisuuden perustuslaillista kestävyyttä. Tutkijana, joka tutkii kansalaisuusretoriikkaa Yhdysvalloissa, olen kuitenkin nähnyt, että nämä kumoamiset eivät juurikaan auta torjumaan termin – tai sen poliittisten vaikutusten – leviämistä valtavirtakulttuurissa. Ajatus ”ankkurivauvasta” säilyy voimakkaan, syvälle historiaan juurtuneen narratiivin vuoksi. Jotta tämä myytti voidaan kyseenalaistaa, on ymmärrettävä, miten se kehittyi osana hyvinvoinnin vastaista aktivismia ja millaisia oletuksia se edustaa kansalaisuudesta. Vasta sen jälkeen voimme pyrkiä kehittämään uusia kertomuksia siirtolaisuudesta ja miettiä uudelleen ”kansalaisuuden” merkitystä sen määrittelyssä, kuka kuuluu Yhdysvaltoihin.
”Ankkurivauvan” kehittyminen
Kansalaisuusuudistuksen käyttäminen siirtolaisnaisten lisääntymiskykyisen ruumiin valvomiseen on peräisin jo ennen nykyistä maahanmuuttovastaista aaltoamme. Vuonna 1866, kauan ennen kuin termi ”ankkurivauva” yleistyi, 14. lisäyksen kansalaisuuslausekkeen laatijat olivat huolissaan Kiinasta tulleista siirtolaisnaisista, joilla oli kansalaisen lapsia. Tämän vuoksi kongressin jäsenet kannattivat lisäkielen lisäämistä, jotta muutoksesta tulisi rajoittavampi. Tämä pelko jatkui kiinalaisten poissulkemista koskevissa laeissa, jotka kohdistuivat erityisesti kiinalaisiin naisiin. Laeilla rajoitettiin kiinalaisten maahanmuuttajien välisiä avioliittoja ja kiellettiin monia kiinalaisia naisia muuttamasta Yhdysvaltoihin, jotta he eivät saisi lapsia Yhdysvaltojen maaperällä. Näin ollen kansalaisuus- ja maahanmuuttolait, joilla pyrittiin rajoittamaan siirtolaisnaisten perheen perustamista, muodostavat suuren osan rasistisen eugeniikan historiasta Yhdysvalloissa. Jopa sen jälkeen, kun korkein oikeus vahvisti syntymäkansalaisuuden periaatteen asiassa US v. Wong Kim Ark vuonna 1898, maahanmuuttajalapsia koskevat pelot säilyivät maahanmuuttovastaisessa keskustelussa.
Vasta 1980- ja 1990-luvuilla toimittajat käyttivät ensimmäistä kertaa termiä ”ankkurivauva” ja ”ankkurilapsi” kuvaamaan Vietnamista ja Kambodžasta tulleita lapsipakolaisia. Kuten olen jäljittänyt toisaalla, termi kehittyi nykyiseen merkitykseensä, kun John Tanton, Federation for American Immigration Reformin (FAIR) perustaja, alkoi käyttää termiä neljännesvuosittain ilmestyvässä The Social Contract -lehdessään kuvaamaan Yhdysvalloissa syntyneitä paperittomien maahanmuuttajien lapsia. Vuonna 1996 asiantuntija Peter Brimelow auttoi popularisoimaan sanan tämän merkityksen bestsellerissään AlienNation, joka oli maahanmuuttovastainen. Tämän suuntauksen vahvistamiseksi Tantoniin yhteydessä olevat kirjailijat käyttivät termiä eräässä antologiassa kuvaamaan paperittoman maahanmuuton ”ongelmaa”. Sen lisäksi, että termi levisi konservatiivisessa oppineisuudessa, Samuel Huntingtonin Who Are We -teoksen kaltaiset valtavirran kirjat edistivät osaltaan ilmaisun laajempaa käyttöä. Samoin Peter Schuckin ja Rogers Smithin teos Citizenship Without Consent (Kansalaisuus ilman suostumusta) auttoi lisäämään akateemista legitimiteettiä syntymäkansalaisuutta vastustaville argumenteille puolustamalla 14. lisäyksen rajoittavaa tulkintaa.
Termin valtavirtakäyttö lisääntyi samaan aikaan, kun maahanmuuttovastainen aktivismi, joka keskittyi latinalaisamerikkalaisten siirtolaisnaisten uusintamiseen, nousi uudelleen. 1990-luvun puolivälissä Kalifornian ”Pelastakaa osavaltiomme” -nimistä kansanäänestystä ja vuoden 1996 kansallista hyvinvointiuudistuslakia tukeva maahanmuuttovastainen retoriikka mobilisoi ”ankkurivauvan” hahmon väittäen, että latinalaissiirtolaiset hankkivat lapsia Yhdysvalloissa saadakseen hyvinvointietuuksia. Molempien oikeudellisten toimenpiteiden kannattajat tekivätkin latinalaisamerikkalaisista maahanmuuttajista ja heidän lapsistaan liian riippuvaisia julkisista resursseista. Latinalaissiirtolaisten lisääntymisen esittäminen kansakunnalle haitalliseksi laajensi rasistista ”hyvinvointikuningattaren” narratiivia, mikä johti siihen, että kansan tuki hyvinvointiuudistusohjelmille kasvoi koko 1990-luvun ajan. Avoin keskittyminen maahanmuuttajaäiteihin ja heidän kansalaislapsiinsa johti muissa osavaltioissa useisiin lakiehdotuksiin, joilla pyrittiin kieltämään maahanmuuttajanaisten synnytystä edeltävä hoito ja sulkemaan heidän lapsensa pois valtion etuuksien piiristä.
Samaan aikaan 14. lisäyksen kansalaisuuslauseketta itsessään on tulkittu uudelleen sosiaalihuoltopetosten välineeksi. Kuten Peter Brimelow totesi Alien Nation -lehdessä, ”kiistatta suurin porsaanreikä hyvinvointipalveluiden kelpoisuutta koskevissa säännöksissä… on neljänteentoista lisäyksen syntymäoikeutta ja kansalaisuutta koskeva säännös”. Hiljattain Pat Buchanan viittasi vallitsevaan tulkintaan syntymäkansalaisuudesta ”ankkurivauva-asetelmana”, kun taas Fox Newsin aamuohjelman Fox & Friends juontajat kutsuivat 14. lisäystä suoraan ”ankkurivauva-lisäykseksi”. Näissä yhteyksissä syntymäkansalaisuus muuttuu Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian historiaan juurtuneesta käytännöstä ratkaisua kaipaavaksi hyvinvointijärjestelmäksi. Tällä tavoin sekä ”hyvinvointikuningattaren” että ”ankkurivauvan” narratiivit toimivat yhdessä edistääkseen rasistista politiikkaa, joka kohdistuu värillisten naisten resurssien käyttöön puhumatta itse asiassa rodusta.
Muuttuvat julkiset narratiivit rodusta ja kansalaisuudesta
Se, mikä alkoi valkoisen ylivallan mediakulttuurin osana, on kolmen vuosikymmenen aikana muuttunut osaksi valtavirtaista presidentinvaaliehdokkuuden retoriikkaa. ”Ankkurivauva”-narratiivin jatkuminen aiheuttaa merkittävän ongelman kansalaisuuden tulevaisuudelle Yhdysvalloissa. Samanlaista retoriikkaa käyttäen maahanmuuttovastaiset kannattajat sekä Irlannissa että Dominikaanisessa tasavallassa ovat jo hyväksyneet lakeja, joilla kielletään paperittomien maahanmuuttajien lapsia saamasta syntymäkansalaisuutta. Jos pidämme kampanjaa syntymäkansalaisuuden rajoittamiseksi äärioikeistolaisena kysymyksenä, päädymme samanlaiseen lainsäädäntöön.
Saattaa tuntua siltä, että paras tapa kääntää ”ankkurivauva”-narratiivi päälaelleen olisi puolustaa tiukkaa eroa vanhemman ja lapsen välillä. Loppujen lopuksi syntymäkansalaisuus merkitsee sitä, että syntyperällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko joku kansalainen vai ei. Yhdysvaltain lain mukaan jos ihminen syntyy Yhdysvaltain lainkäyttöalueella, hän on Yhdysvaltain kansalainen. Monet lakimiehet ja poliitikot ovat kuitenkin jo esittäneet tämän väitteen, mutta turhaan. Retoriikkaa tutkivana haluan rohkaista meitä ajattelemaan faktojen kumoamista pidemmälle ja muuttamaan julkisia kertomuksia lisääntymisestä ja kansalaisuudesta.
Ensiksikin, koska maahanmuuttajanaisten lisääntymisruumiiden valvomisella on niin pitkä historia tässä maassa, maahanmuuttajien oikeuksia ajavien aktivistien tulisi harkita tavoitteidensa liittämistä laajempaan lisääntymisoikeudenmukaisuuden hankkeeseen. Sister Songin toinen perustaja Loretta Ross näkee lisääntymisoikeuden kokonaisvaltaisena liikkeenä, jonka tavoitteena on saada käyttöönsä resurssit, joita ihmiset tarvitsevat voidakseen tuntea olevansa vaikutusvaltaisia lisääntymisterveytensä suhteen. Tähän sisältyy mahdollisuus hakeutua turvapaikkaan, jotta vanhemmat voivat asua turvallisessa ympäristössä tai muuttaa paremman työn perässä. ”Ankkurivauva-ongelma” liittyy erottamattomasti maahanmuuttovastaiseen diskurssiin, ja aktivistien on työskenneltävä sen varmistamiseksi, että tämä ei jatkossakaan haittaa maahanmuuttajanaisten mahdollisuuksia saada turvapaikka-asemaa tai terveydenhuoltoa.
Sen lisäksi, että lisääntymisoikeudenmukaisuus liitetään maahanmuuttajien oikeuksia edistävään aktivismiin, ”ankkurivauva”-narratiivin voi kyseenalaistaa asettamalla kyseenalaiseksi kansalaisuuden konstruoinnin itsensä. Syntymäkansalaisuus tarjoaa vankan suojan sitä vastaan, että syntyisi pysyvä rodullistettu luokka ihmisiä, jotka eivät ole aivan kansalaisia eivätkä aivan ulkomaalaisia. Joissakin pakottavissa kritiikeissä syntymäkansalaisuutta vastaan kuitenkin väitetään, että se voi olla yhtä epäoikeudenmukainen kuin syntyperään perustuva kansalaisuus. Kasvoin esimerkiksi kahden veljen kanssa, joita erotti toisistaan vain kaksi vuotta. Toinen oli kansalainen ja toinen oli paperiton. Kansalainen pystyi osallistumaan International Baccalaureate -kursseille, maksamaan lukukausimaksuja yliopistossa ja yleensä liikkumaan vapaasti ilman karkotuksen pelkoa. Toinen veli karkotettiin takaisin Guanajuatoon, Meksikoon, ajettuaan ilman takavaloa vuonna 2007. Mikä tekee näistä kahdesta miehestä erilaisia? Ei mikään. He kävivät samoja kouluja, työskentelivät samassa pizzaravintolassa ja suhtautuivat tulevaisuuteen pitkälti samalla tavalla.
Advokaattien tulisi harkita vaihtoehtoisia kansalaisuuden narratiiveja, jotka selittävät henkilön juurtumista johonkin paikkaan ilman, että keskitytään pelkästään hänen varsinaiseen syntymäpaikkaansa. Esimerkiksi Ayelet Shachar kannattaa jus nexi -kansalaisuutta sen sijaan, että kansalaisuus perustuisi jus soli -normeihin (syntymä maaperässä) tai jus sanguinis -normeihin (verenperimä). Jus nexi määrittelee kansalaisuuden sosiaalisten yhteyksien kautta ympäröivään yhteisöön niin, että jäsenyys määritellään eletyn kokemuksen eikä veren tai syntymäpaikan perusteella. Tällainen kansalaisuuden narratiivi voisi auttaa pitämään kaksi veljeä, joiden kanssa vartuin, erossa toisistaan, vaikka he asuivat samassa yhteisössä.
Jopa jus nexi -narratiivi kuitenkin suosii edelleen tiettyjä kuulumisen muotoja, mikä voi edelleen mahdollisesti sulkea ihmisiä kansalaisuuteen liittyvien vakuuksien ulkopuolelle. Tätä varten olisi kysyttävä, onko tarpeen sitoa kuulumisen, persoonallisuuden ja jopa poliittisen toiminnan käsitteet kansalaisuuden kategoriaan. Loppujen lopuksi millään näistä käsitteistä ei ole välttämätöntä yhteyttä kansalaisuusasemaan. Kuten viestinnän tutkija Karma Chávez osoittaa koalitionaalista kuulumista käsittelevässä teoksessaan, ”kansalaisuus” on harvoin ihmisten ensisijainen keino identifioitua poliittiseen kollektiiviin, eikä kansalaisuus ole välttämättä sidoksissa poliittiseen toimijuuteen.
Huolimatta koko poliittisen spektrin retoriikasta kansalaisuuden tärkeydestä, se ei itse asiassa ole kovinkaan tärkeä edes Yhdysvaltain perustuslain puitteissa. Jopa sen jälkeen, kun 14. lisäyksessä kansalaisuus määriteltiin virallisesti, laatijat varoivat tekemästä liian merkittävää eroa ”henkilön” ja ”kansalaisen” välille. Alexander Bickel väitti 1970-luvulla, että oli itse asiassa hyvä, että kansalaisuus oli ollut perustuslaissa suhteellisen vähäpätöinen, koska se ei välttämättä vaadi meitä suosimaan yhtä jäsenyyden muotoa suhteessa toiseen. Ehkä ”kansalaisuuden” käsitteestä on itsessään tullut este keskittymiselle syvällisempiin kysymyksiin, jotka koskevat oikeudenmukaisuutta kaikkien kannalta.