eläinten ekologia

Jokaisella lajilla on kapeikkonsa
Maailman biomassan yltäkylläinen rikkaus on järjestetty vuorovaikutteisten yksiköiden hierarkiaksi: Ekosysteemi on kaikista luonnonjärjestelmistä hämmentävän monimutkainen. Keskeistä ekologisessa tutkimuksessa on elinympäristö, alueellinen sijainti, jossa eläin elää. Se, mitä eläin tekee elinympäristössään, ikään kuin ammatissaan, on sen markkinarako: miten se saa ravintonsa, miten se järjestää lisääntymisensä – lyhyesti sanottuna, miten se selviytyy ja pysyy darwinistisessa mielessä sopeutuneena. Kapeikko on evoluution tuote, ja kun se on vakiintunut, mikään muu yhteisön laji ei voi kehittyä hyödyntämään täsmälleen samoja resursseja. Tämä havainnollistaa ”kilpailusta poissulkemisen periaatetta”: kaksi lajia ei voi vallata samaa markkinarakoa. Eri lajit pystyvät siis muodostamaan ekologisen yhteisön, jossa kullakin lajilla on erilainen rooli yhteisessä ympäristössään.
Kymmenennentoista vuosisadan puolivälissä saksalainen eläintieteilijä Ernst Haeckel otti käyttöön termin ekologia, joka määriteltiin ”eläimen suhteeksi orgaaniseen sekä epäorgaaniseen ympäristöönsä”. Ympäristö käsittää tässä kaiken eläimen ulkopuolisen, mutta ennen kaikkea sen lähiympäristön. Vaikka ekologiaa ei enää rajoiteta pelkästään eläimiin, Haeckelin määritelmä on edelleen periaatteessa pätevä. Eläinten ekologia on nykyään hyvin synteettinen tiede, joka sisältää kaiken, mitä tiedämme eläinten käyttäytymisestä, fysiologiasta, genetiikasta ja evoluutiosta, jotta voidaan tutkia eläinpopulaatioiden ja niiden ympäristön välistä vuorovaikutusta. Ekologisten tutkimusten päätavoitteena on ymmärtää, miten nämä erilaiset vuorovaikutussuhteet määräävät eläinpopulaatioiden maantieteellisen levinneisyyden ja runsauden. Tällainen tieto on ratkaisevan tärkeää, jotta voidaan varmistaa monien populaatioiden jatkuva selviytyminen, kun ihmisen toiminta muuttaa niiden luonnollista ympäristöä.