En ollut BTS:n fani. Ja sitten olin.
Mitä enemmän sukelsin, sitä vähemmän välitin. Katsoin BTS:n esittävän vuoden 2018 hymninsä ”Idol” The Tonight Show’ssa ja ihmettelin, miten heidän keuhkonsa eivät räjähtäneet rasituksesta. Katsoin heidän vuoden 2016 hitistään ”Blood, Sweat, and Tears” tehdyn ylenpalttisen lyhytelokuvan enkä osannut sanoa, oliko koreografia vai korkean konseptin tarinankerronta tehnyt minuun suuremman vaikutuksen. Olin hurmaantunut myös ”Spring Dayn” videosta, jossa on unenomaista elokuvamateriaalia ja viittauksia Ursula K. Le Guiniin ja Bong Joon-hon elokuvaan Snowpiercer. Kun sain tietää, että video tulkitaan usein kunnianosoitukseksi vuoden 2014 Sewol-lauttaturman kouluikäisille uhreille, toistin sen ja itkin.
BTS:n ei missään nimessä ollut tarkoitus nousta tällaisiin korkeuksiin, sillä se debytoi vuonna 2013 pikkuruisella yhtiöllä kolmen jättimäisen levy-yhtiön hallitsemalla alalla. Ainakin vuodesta 2017 lähtien kriitikot ovat yrittäneet muotoilla yhtenäistä teoriaa selittämään BTS:n menestystä erityisesti Yhdysvaltain valtavirran musiikkikentällä, joka on jättänyt varjoonsa muut K-popin crossoverit. Kirjoittajat viittaavat poikkeuksetta ryhmän varhaiseen omaksumiseen ja sosiaalisen median taitavaan käyttöön yhteydenpidossa faneihin, jotka puolestaan ovat auttaneet BTS:ää murskaamaan ennätyksen toisensa jälkeen. Kriitikot mainitsevat myös BTS:n sosiaalisesti tiedostavat sanoitukset, heidän avoimuutensa mielenterveyden kaltaisten tabujen suhteen, heidän empatiansa nuorempien sukupolvien kamppailuja kohtaan ja heidän korostetun itserakkauden sanomansa.
Suosion nousua mutkistavat tietenkin poliittiset kysymykset, jotka liittyvät siihen, että mikä tahansa muu kuin yhdysvaltalainen bändi dominoi Yhdysvaltain listoja. Eteläkorealainen musiikkikriitikko Kim Youngdae kertoi minulle, että kun hän osallistui BTS:n ensimmäiseen amerikkalaisesiintymiseen Los Angelesissa vuonna 2014, parinsadan hengen yleisö tuntui hänestä valtavalta. Vuonna 2017 hän osallistui Billboard Music Awards -gaalaan, jossa BTS järkytti katsojia voittamalla Top Social Artist -palkinnon ja katkaisemalla Justin Bieberin kuuden vuoden putken. Seremonian jälkeen yleisössä olleet hämmentyneet amerikkalaistoimittajat pyysivät Kimiä selittämään, keitä nämä tyypit olivat. Ennakoitavasti voitto johti myös rasistiseen vastareaktioon verkossa, kun ihmiset pilkkasivat ”aasialaista One Directionia”.
Tällaiset reaktiot johtuvat kulttuurisesta taipumuksesta pitää aasialaisia musiikillisia esiintyjiä – ja ei-englanninkielisiä artisteja ylipäätään – alempiarvoisina, kertoi BTS:stä hiljattain kirjan julkaissut Kim. ”Amerikkalainen valtavirran musiikkiteollisuus on todella epäröivä kutsumaan aasialaisia artisteja ’pop-tähdiksi’. Heille riittää, että heitä luonnehditaan alakulttuuriksi tai aasialaisamerikkalaiseksi liikkeeksi”, Kim kertoi minulle. ”Mutta viihdeteollisuuden on aina tunnustettava kuumin tai suurin juttu, halusivat he siitä tai eivät.” Tämä institutionaalinen konservatismi oli juuri se, mitä ARMYn valtava määrä oli varustettu voittamaan, Kim sanoi: Äänestämällä BTS:ää Top Social Artistiksi (palkinto, jonka ryhmä on voittanut kolme vuotta peräkkäin), ostamalla heidän musiikkiaan ja striimaamalla heidän videoitaan fanit pakottivat teollisuuden kiinnittämään huomiota.
Tauko kirjan promootiosta: Näin BTS:n eilen illalla äitini kanssa, joka on suuri fani. Hän oli super hermostunut siitä, että hän oli vanhin ihminen siellä, mutta rauhoittui, kun näimme jonossa korealaisen isoisän, jolla oli täysi pää valkoisia hiuksia.
– Maurene Goo (@maurenegoo) May 6, 2019
Tämän huomion myötä on tullut vastarintaa, joka ei perustu niinkään BTS:n lahjakkuuteen tai musiikkiin vaan heidän identiteettiinsä K-pop-idoleina. Joillekin ryhmän korealaisuus on riittävä syy hylätä heidät, kuten eräässä Teen Voguen artikkelissa väitettiin sen jälkeen, kun australialainen televisiokanava esitti ryhmää koskevan muukalaisvihamielisen jakson. (Yksittäiset jäsenet joutuvat myös säännöllisesti rasististen nettihyökkäysten kohteeksi.) On tavallista, että kriitikot esittävät BTS:stä ivallisia kommentteja heidän nuoruutensa tai poikabändistatuksensa vuoksi. New York Timesin tuoreen jutun kirjoittaja sanoi halunneensa ”tukehtua” kuultuaan, että jotkut ihmiset pitivät sekä Madonnaa että ”parikymppisistä koostuvaa K-pop-yhtyettä” ”legendaarisina”
.