Encyclopædia Iranica

ANGLO-VENÄJÄN SOPIMUS VUODELTA 1907, Persiaa, Afganistania ja Tiibetiä koskeva sopimus. Se allekirjoitettiin 31. elokuuta Pietarissa ja sillä virallistettiin poliittiset muutokset, jotka olivat tapahtuneet Kaukoidässä, Lähi-idässä ja Euroopassa Venäjän ja Japanin sodan ja Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena. Englantilais-venäläinen kilpailu Iranissa sai alkunsa, kun keisari Aleksanteri I liitti Georgian ja muita alueita, jotka olivat olleet vuosisatojen ajan Persian suvereniteetin alaisuudessa. Pelko ranskalais-venäläisestä pyrkimyksestä Intiaan oli aluksi saanut britit vastustamaan Venäjän vaikutusvallan laajentamista, mutta edes Napoleonin kukistuminen ei saanut brittejä tuntemaan oloaan turvalliseksi Intian hallussaan.

1900-luvun lopulla Venäjän asema Britanniaan nähden vahvistui vähitellen. Valloitettuaan suurimman osan Keski-Aasiasta venäläiset laajensivat vaikutusvaltaansa Mantšuriaan ja Koreaan ja muodostivat uhan Japanille ja Britannian eduille Kiinassa. Vuoden 1902 englantilais-japanilainen sopimus oli Englannin yritys luoda este Venäjän etenemiselle Aasiassa sallimalla japanilaisten käydä voitokasta sotaa venäläisiä vastaan. Japanin menestys ja sitä seuranneet vallankumouksen puhkeamiset suuressa osassa Venäjän keisarikuntaa saivat britit vakuuttuneiksi siitä, että Venäjä ei ollut niin suuri uhka kuin he olivat kuvitelleet. Samaan aikaan useat brittiläiset poliitikot olivat kehittäneet syvän pelon Saksaa kohtaan. Britannian ulkopolitiikan muotoilusta vastaavat valtiomiehet tavoittelivat Venäjän kanssa yhteisymmärrystä, joka täydentäisi englantilais-ranskalaista ententeä ja täydentäisi Saksan diplomaattista eristämistä.

Britannian varhaiset yritykset saada venäläiset allekirjoittamaan sopimus Persiasta ja Afganistanista, kahdesta arkaluonteisimmasta kilvoittelualueesta, päättyivät epäonnistumiseen. Tuntien, että aika oli heidän puolellaan, venäläisillä ei ollut aikomustakaan tinkiä mistään Persian tai Afganistanin osasta; mutta sotilaallinen tappio ja vallankumous pakottivat Venäjän hallituksen arvioimaan uudelleen ulkopolitiikkansa tavoitteita ja menetelmiä. Aloite neuvotteluissa kuului Britannian uudelle Pietarin suurlähettiläälle Sir Arthur Nicolsonille, joka yhdessä Sir Edward Greyn ja ulkoministeriön pysyvän alivaltiosihteerin Sir Charles Hardingen kanssa muodosti Venäjän liittoa tavoittelevan saksalaisvastaisen ryhmän kovan ytimen. Nicolsonin ehdotuksista keskusteltiin yksityiskohtaisesti Venäjän kabinetissa. Viimeaikaisten tapahtumien valossa ulkoministeri Izvol ’ skiĭ vastusti vanhaa vakaumusta, jonka mukaan Persian oli kuuluttava kokonaan Venäjän vaikutuspiiriin, ja puolsi konfliktin syiden poistamista Englannin kanssa, mihin sopivin keino oli vaikutuspiirien rajaaminen (”Toward the History of the 1907 Anglo-Russian Agreement”, Krasnyĭ Arkhiv 2-3 , 1935, s. 2). 19, venäjäksi).

Perustuslaillisen vallankumouksen puhkeaminen Teheranissa uhkasi tehdä tyhjäksi Pietarissa käytävät neuvottelut. Persialaiset vallankumoukselliset olivat brittimyönteisiä ja venäläisvastaisia; noin 10 000 despotismin vastustajaa otti bastin (turvapaikan) Britannian lähetystössä odottaen Britannian tukea vallankumoukselliselle asialle. Persian hallitus oli alkanut epäillä Britannian ja Venäjän lähentymistä jo marraskuussa 1905. Persian Lontoon ministeri Moḥammad-ʿAlī Khan ʿAlāʾ-al-salṭana vakuutti kuitenkin silloiselle Ison-Britannian ulkoministerille lordi Lansdownelle, että ”raportti oli vailla perusteita”. Persian hallitus voi olla varma siitä, että meillä ei ollut aikomusta millään tavoin loukata Persian koskemattomuutta ja itsenäisyyttä” (Iso-Britannia, Public Records Office, The Foreign Office Archives, sarja F.O. 60/697). Missään vaiheessa yli vuoden kestäneiden neuvottelujen aikana britit tai venäläiset eivät informoineet Persiaa, Afganistania tai Tiibetiä niistä päätöksistä, joita niitä koskien tai niiden kustannuksella tehtiin.

Vuoden 1907 sopimuksen Tiibetiä koskevassa sopimuksessa Kiinan suvereniteetille annettiin huuliharppua. Molemmat osapuolet lupasivat olla tekemisissä tiibetiläisten kanssa vain kiinalaisten kautta, mutta silti briteillä piti olla oikeus asioida Tiibetin viranomaisten kanssa kaupallisissa asioissa ja venäläisillä buddhalaisilla oikeus asioida Dalai-laman kanssa uskonnollisissa asioissa. Afganistania koskeva sopimus, jossa näillä kahdella vallalla oli pidempi historia kilpailusta ja konflikteista, oli monimutkaisempi; pohjimmiltaan se oli Britannian voitto. Britannian hallitus ilmoitti, ettei sillä ollut aikomusta muuttaa Afganistanin poliittista asemaa ja että se käyttäisi ”vaikutusvaltaansa Afganistanissa vain rauhanomaisessa mielessä” eikä ”ryhtyisi eikä kannustaisi Afganistania ryhtymään mihinkään Venäjää uhkaaviin toimenpiteisiin”. Venäjän hallitus ilmoitti vastavuoroisesti tunnustavansa ”Afganistanin Venäjän vaikutuspiirin ulkopuolelle” ja sitoutui hoitamaan kaikki suhteensa Afganistaniin ”Hänen Britannian Majesteettinsa hallituksen välityksellä”. Lisäksi Venäjä ei lähettäisi agentteja Afganistaniin (sopimuksen teksti teoksessa J. C. Hurewitz, ed., The Middle East and North Africa in World Politics, New Haven, 1975, I, s. 538-41). Britit lupasivat olla liittämättä afganistanilaisia alueita ”tai puuttumatta maan sisäiseen hallintoon edellyttäen, että ameri täyttää sitoumukset, jotka hän on jo tehnyt Hänen brittiläisen majesteettinsa hallitusta kohtaan. . . . ” Sopimusosapuolet noudattaisivat kaupallisten mahdollisuuksien tasa-arvon periaatetta, kun taas sopimus tulisi voimaan sen jälkeen, kun amiiri olisi hyväksynyt sen ehdot.

Sopimuksen ydin oli sen ensimmäinen, Persiaa koskeva osa. Johdanto-osassa todettiin, että sopimuspuolet ”sitoutuivat vastavuoroisesti kunnioittamaan Persian koskemattomuutta ja itsenäisyyttä” ja että ne toivovat vilpittömästi järjestyksen säilymistä koko maassa. Ensimmäisessä artiklassa Iso-Britannia sitoutui olemaan tavoittelematta itselleen, alamaisilleen tai kolmansien maiden alamaisille ”mitään poliittisia tai kaupallisia myönnytyksiä – kuten rautateitä, pankkeja, lennättimiä, teitä, liikennettä, vakuutuksia jne. koskevia myönnytyksiä – yli sen linjan, joka alkaa Kasr-i-Shirinista, kulkee Isfahanin, Yezdin, Kakhkin kautta ja päättyy pisteeseen Persian rajalla, joka on Venäjän ja Afganistanin rajojen risteyskohdassa… .”. Tällä alueella Britannia ei vastustaisi ”suoraan tai epäsuorasti samanlaisia myönnytyksiä koskevia vaatimuksia”. . joita Venäjän hallitus tukee”. Kakkosartiklassa Venäjä sitoutui ”olemaan etsimättä itselleen ja olemaan tukematta Venäjän alamaisten tai kolmansien valtojen alamaisten hyväksi” vastaavia myönnytyksiä alueella ”Afganistanin rajalta Gazikin, Birjandin ja Kermanin kautta kulkevan ja Bunder Abbasiin päättyvän linjan ulkopuolella, eikä vastustamaan suoraan tai välillisesti vaatimuksia vastaavista myönnytyksistä tällä alueella, joita Ison-Britannian hallitus tukee.” Siten artiklat yksi ja kaksi loivat Venäjän ja Britannian etupiirit Persiassa, vaikka sopimustekstissä niitä ei koskaan nimitettykään sellaisiksi. Kolmannessa artiklassa todettiin, että Britannia ja Venäjä saivat vapaasti hankkia toimilupia vaikutuspiirinsä sisällä ilman toisen sopimuspuolen vastustusta, ja vahvistettiin kaikki olemassa olevat toimiluvat näillä alueilla. Neljännessä artiklassa käsiteltiin Persian velkoja koskevaa vaikeaa ongelmaa. Neljän edellisen vuosikymmenen aikana shaahit olivat lainanneet suuria summia tuottamattomiin tarkoituksiin, eikä talouden ja verojärjestelmän tila huomioon ottaen ollut toivoa takaisinmaksusta ilman radikaaleja muutoksia, jotka olivat Qajar-hallitsijoiden ymmärryksen tai kykyjen ulkopuolella. Sopimuspuolet sopivat Persian tulleista, kalastuksesta, postista ja lennättimistä saatavien tulojen jakamisesta Persian velkojen lyhentämiseksi Venäjän valvomalle Persian laina- ja diskonttopankille (Bānk-e Esteqrāżī-e Rūs) ja Britannian valvomalle Persian keisarilliselle pankille (Bānk-e Šāhanšāhī-e Īrān). Viidennessä artiklassa määrättiin, että jos Persia ei ylläpitäisi maksuja molemmille pankeille, Venäjä ja Britannia ryhtyisivät ”ystävälliseen ajatustenvaihtoon”, ennen kuin kumpikaan niistä ”ottaisi tulolähteet valvontaansa.”

Sopimus herätti suurta katkeruutta iranilaisten ja afgaanien keskuudessa. Se pysyi voimassa vuonna 1915 tehtyjen tarkistusten jälkeen, kunnes neuvostohallitus hylkäsi sen vuonna 1918, vaikka Venäjä rikkoi toistuvasti sekä sen kirjainta että henkeä lähes sen allekirjoittamisesta lähtien. Ainoastaan Saksan pelko ja siitä johtuva luja päättäväisyys ylläpitää hyviä suhteita Venäjään voivat selittää Britannian passiivisuuden sellaisten Venäjän toimien edessä kuin hyökkäykset Persiaan, sen pohjoisten maakuntien miehittäminen ja jopa verojen kerääminen tietyillä sen alueilla.

Bibliografia:

Vrt. myös R. P. Churchill, The Anglo-Russian Convention of 1907, Cedar Rapids, Iowa, 1939.

Yhdistynyt Iso-Britannia, Ulkoministeriö (Foreign Office), Britannian ja ulkovaltion asiakirjoja (British and Foreign State Papers), Lontoo, 1911, s. 555-60.

F. Kazemzadeh, Russia and Britain in Persia, 1864-1914, New Haven, 1968, chap. 7.

(F. Kazemzadeh)

Originally Published: Joulukuu 15, 1985

Viimeisin päivitetty: Elokuun 5. päivä 2011

Tämä artikkeli on saatavilla painettuna.
Vol. II, Fasc. 1, pp. 68-70

Cite this entry:

F. Kazemzadeh, ”ANGLO-RUSSIAN CONVENTION OF 1907,” Encyclopædia Iranica, II/1, s. 68-70, saatavilla verkossa osoitteessa http://www.iranicaonline.org/articles/anglo-russian-convention-of-1907-an-agreement-relating-to-persia-afghanistan-and-tibet (viitattu 30.12.2012).