etree
1990-luvun loppupuolella mekanismit tallenteiden tallentamiseksi tai siirtämiseksi digitaaliseen muotoon olivat jo pitkälle kehittyneitä. Digitaaliset, magneettiset formaatit ja tietovälineet, kuten pulssikoodimodulaatio (PCM) ja digitaalinen ääninauha (DAT), tai optiset tietovälineet, kuten CD-levyt (Compact Discs), ja muunlaiset digitaaliset tallennusmuodot mahdollistivat sen, että arkistonhoitajat pystyivät tallentamaan konsertteja tavalla, joka vähensi tai poisti lähdemateriaalin laadun heikkenemisen toistettaessa tai kopioitaessa. Tällaisista tallenteista voitiin tehdä kopioita, jotka olivat täsmällisiä kopioita alkuperäisestä tallenteesta, eikä näissä kopioissa tapahtunut hajoamista analogisen ääninauhan tapaan. Niinpä nykyään digitaaliset tallenteet tehdään tyypillisesti DAT-levylle, optiselle levylle tai kiintolevylle, flash-muistiin ja muuntyyppisiin digitaalisiin tallennusmuisteihin.
Kyky muuntaa musiikkitallenteet tietokoneen datatiedostoiksi (kuten .wav- ja .aiff-tiedostoiksi, jotka ovat PCM-datan säilytyspaikkoja) mahdollisti sen, että keräilijät pystyivät todentamaan tietystä digitaalisesta tai digitoidusta analogisesta tallenneaineistosta valmistettujen kopioiden identiteetin. Tämä tehdään yleensä luomalla tiedoston tiedoista tarkistussumma, yleensä MD5-muodossa, ja vertaamalla tätä tarkistussummaa toisen tiedoston tarkistussummaan tai alkuperäisen tiedoston tunnettuun tarkistussummaan. Jos tarkistussummat täsmäävät, tiedostot ovat identtisiä; jos eivät, tiedostot ovat erilaisia. Tällaisia yhteensopivia kopioita kutsutaan ”häviöttöminä” kopioina (erotuksena hajoavista välineistä, kuten analogisesta nauhasta, ja tiedostomuodoista, kuten .mp3-tiedostomuodosta, jossa äänitieto poistetaan tiedostokoon pienentämiseksi). Tällaisiin kopioihin liitetään yleensä tekstitiedosto, joka sisältää tietoa äänitteestä, kuten päivämäärä, tapahtumapaikka, settilista, käytetyt äänityslaitteet jne., mikä vähentää epävarmuutta ja virheitä äänitteen alkuperän selvittämisessä ja äänitelähteiden vertailussa.
Häviöttömän äänitiedon jakelu helpottui Internetin kehittyessä. Aikaisemmin elävän musiikin kopioiden jakelussa keräilijöille ja arkistonhoitajille oli pullonkaula, sillä keräilijöiden oli löydettävä toisensa ja järjestettävä fyysisten tallennusvälineiden (levyjen, nauhojen jne.) kopioiden siirto henkilökohtaisesti tai Yhdysvaltain postin välityksellä. Yksi tapa nopeuttaa jakelua oli luoda ihmisistä koostuva ”puu”, jonka ”kylväjä” tekisi kopioita master-tallenteesta ja toimittaisi pienen sukupolven kopion jokaiselle puun ”oksalle”, jonka jäsenet sitten välittäisivät pienen sukupolven master-kopion jokaiselle ”lehdelle” puun oksalla, mikä nopeuttaisi jakelua huomattavasti ja minimoisi sukupolvien välisen hävikin (analogisen materiaalin osalta). Tämä oli kuitenkin hidasta ja saattoi epäonnistua, jos yksittäinen henkilö puun haarassa ei noudattanut sääntöjä.
Ajatus DAT-laatuisten äänitiedostojen siirtämisestä Internetin välityksellä – eli ”sähköisestä puusta” – esiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1996, mutta se oli tuolloin epäkäytännöllinen laadun säilyttämiseen vaadittavien suurten tiedostokokojen vuoksi. Esimerkiksi 74 minuutin CD-levy sisältää noin 640 Mt pakkaamatonta PCM-dataa, ja kahden tunnin konsertti vaatisi kaksi CD-levyä. Yhden CD-levyn kokoisen datan siirtäminen valintamodeemilla kestää noin seitsemän päivää.
Tietokonetekniikan kehittyminen mahdollisti neljännen tekijän, häviöttömän tiedostonsiirron Internetissä. Ensinnäkin SoftSound-niminen yritys kehitti Shorten (SHN) -tiedostomuodon. Shorten-prosessi poistaa PCM-.wav-tiedostojen sisältämän ylimääräisen datan tuhoutumatta, mikä pienentää tiedostojen kokoa noin 45-55 % ja mahdollistaa samalla SHN-tiedostojen laajentamisen alkuperäiseen muotoonsa ilman, että äänitietoja menetetään. (Uudempi FLAC-muoto on suurelta osin korvannut SHN-muodon, ja se on nykyään suositumpi.) Nämä digitaaliset äänitiedostot, joita kutsutaan ”tiedostosarjoiksi”, ovat siis bittitarkkoja kopioita, jotka ovat identtisiä alkuperäisten lähteidensä kanssa, ja niitä voidaan toistaa lähes millä tahansa tietokoneella, muuntaa sopivaan muotoon poltettavaksi CD-levylle kotistereojärjestelmissä toistettavaksi tai muuntaa muihin formaatteihin kannettavilla musiikkisoittimilla käytettäväksi. Toiseksi Internetin räjähdysmäinen kasvu mahdollisti sen, että yhä useammat ihmiset pystyivät perustamaan FTP-palvelimia (File Transfer Protocol), joiden avulla he pystyivät jakamaan tallenteidensa SHN-kopioita suurella nopeudella käyttäjille, joilla on laajakaistainen Internet-yhteys. Kolmanneksi postituslistat, sähköposti, listserverit jne. mahdollistivat sen, että keräilijät ja kuraattorit löysivät helpommin toisensa ja kiinnostavan materiaalin.
Näiden tapahtumien jälkeen etree-yhteisö muodostettiin kahden arvostetun musiikkia kauppaavan verkkoyhteisön, Sugarmegs Audion ja PCP:n (People for a Clearer Phish), jäsenistä. Aloittaessaan 10 henkilön voimin etree.orgin kasvuvauhti oli huikea. Helmikuuhun 2001 mennessä oli lähes 300 itsenäistä FTP-palvelinta, jotka tarjosivat etree.orgin runkoa yli 12 000 käyttäjälle. Työkaluja häviöttömien tiedostosarjojen luomiseen, pakkaamiseen, tarkistamiseen ja korjaamiseen kehitettiin, ja niihin kuului ohjelmia kuten mkwACT, Shorten, Shntool ja muita.
BitTorrent kirjoitettiin etreeä silmälläpitäen, ja etree oli pitkään ainoa bittorrent-listasivusto, johon oli linkki virallisesta FAQ:sta. BitTorrentin suosion kasvaessa ja yliopistojen ja yritysten rajoittaessa ilmaisten, suuren kaistanleveyden omaavien FTP-palvelimien saatavuutta etree FTP-palvelimien määrä väheni tasaisesti, ja vuoteen 2004 mennessä vain muutama oli enää aktiivisessa käytössä. Silti etree.org jatkoi räjähdysmäistä kasvuaan. Kesäkuussa 2010 db.etree.org-sivustolla oli lähes 400 000 rekisteröitynyttä käyttäjää, jotka ovat toimittaneet bt.etree.org-sivuston ja muiden samanhenkisten verkkoyhteisöjen kautta bt.etree.org:n ja muiden samanhenkisten verkkoyhteisöjen kautta maailman kulttuuriperintöön yli 480 000 settilistaa 42 000 artistille ja auttaneet jakamaan yli 90 000 häviöttömän tallenteen noin 140 artistilta.