Georges Bizet

Georges Bizet, alkuperäinen nimi Alexandre-César-Léopold Bizet, (s. 25.10.1838 Pariisi, Ranska – kuollut 3.6.1875 Bougivalissa, Pariisin lähistöllä), ranskalainen säveltäjä, joka tunnetaan parhaiten oopperastaan Carmen (1875). Hänen realistinen lähestymistapansa vaikutti 1800-luvun lopun verismo-oopperakoulukuntaan.

Bizetin isä oli laulunopettaja ja äiti lahjakas amatööripianisti, ja hänen musiikilliset kykynsä ilmoittautuivat niin varhain ja yksiselitteisesti, että hänet otettiin Pariisin konservatorioon ennen kuin hän oli täyttänyt 10 vuotta. Siellä hänen opettajiinsa kuuluivat maineikkaat säveltäjät Charles Gounod ja Fromental Halévy, ja hän voitti nopeasti useita palkintoja, jotka huipentuivat Prix de Rooman palkintoon, jonka hän sai vuonna 1857 kantatastaan Clovis et Clotilde. Palkinto toi mukanaan viisivuotisen valtioneläkkeen, josta kaksi vuotta muusikot olivat velvollisia viettämään Ranskan akatemiassa Roomassa.

Bizet oli jo osoittanut sävellyslahjakkuutta, joka oli paljon suurempi kuin pelkän varhaiskypsän pojan kyky. Hänen ensimmäiselle näyttämöteokselleen, Pariisissa vuonna 1857 esitetylle yksinäytöksiselle operetille Le Docteur miracle, on tunnusomaista pelkkä hyväntuulisuus ja sen ajan operetti-idiolektin helppo hallitseminen. Hänen vuonna 1855 sävellettyä mutta sittemmin kadonnutta C-duuri-sinfoniaansa, joka löydettiin ja esitettiin vasta vuonna 1935, on kuitenkin helppo verrata mihin tahansa Mozartin tai Felix Mendelssohnin 17-vuotiaana säveltämään teokseen. Virtaava ja kekseliäs kontrapunktisuus, orkesterin asiantuntemus sekä wieniläisen klassisen tyylin ja ranskalaisen melodian onnellinen yhdistäminen antavat sinfonialle korkean paikan Bizet’n tuotannossa.

Nuori säveltäjä oli jo silloin tietoinen lahjoistaan ja helppouteensa sisältyvästä vaarasta. ”En halua tehdä mitään tyylikästä”, hän kirjoitti Roomasta, ”haluan, että minulla on ideoita ennen kuin aloitan teoksen, enkä työskennellyt näin Pariisissa”. Roomassa hän asettui opiskelemaan Robert Schumannia, Carl Maria von Weberiä, Mendelssohnia ja Gounodia, jota muodikkaan ranskalaisen säveltäjän Daniel Auberin ihailijat pitivät enemmän kuin puoliksi saksalaisena säveltäjänä.”

Mozartin musiikki vaikuttaa minuun liian syvästi ja saa minut todella huonovointiseksi. Tietyt Rossinin jutut vaikuttavat samalla tavalla, mutta kumma kyllä Beethoven ja Meyerbeer eivät koskaan mene niin pitkälle. Mitä Haydniin tulee, hän on saanut minut jo jonkin aikaa sitten nukahtamaan.”

Sen sijaan, että hän olisi viettänyt lakisääteistä kolmatta vuottaan Saksassa, hän päätti jäädä Roomaan, jossa hän keräsi vaikutelmia, jotka lopulta koottiin toiseksi C-duuri-sinfoniaksi (Roma), joka esitettiin ensi kertaa vuonna 1869. Tänä aikana kirjoitettu italialaistekstinen ooppera Don Procopio osoittaa Donizettin tyyliä, ja oodi Vasco de Gama on pitkälti Gounod’n ja Meyerbeerin mallia.

Kun Bizet palasi Pariisiin syksyllä 1860, hänen mukanaan oli ystävänsä Ernest Guiraud, jonka tehtävänä oli Bizet’n kuoleman jälkeen tehdä Bizet’n tuotantoa tunnetuksi. Hyvin päättäväisistä mielipiteistä huolimatta Bizet oli elämänkatsomukseltaan vielä epäkypsä (nuorekkaan kyyninen esimerkiksi suhtautumisessaan naisiin), ja häntä vaivasi taiteellinen omatunto, joka syytti häntä siitä, että hän piti musiikissa mieluummin pinnallisen viehättävää kuin todella suurta. Hän jopa häpeili ihailuaan italialaisen aikalaisensa Giuseppe Verdin oopperoita kohtaan ja kaipasi tyypillisen romanttisen taiteilijan uskoa ja näkemystä, jota hän ei koskaan voinut saavuttaa. ”Kirjoittaisin parempaa musiikkia”, hän kirjoitti lokakuussa 1866 ystävälleen ja oppilaalleen Edmond Galabertille, ”jos uskoisin monia asioita, jotka eivät ole totta”. Itse asiassa vallitsevan positivistisen filosofian skeptisyys ja materialismi vaivasivat Bizet’tä sitkeästi; ehkä juuri kyvyttömyys sovittaa yhteen älykkyyttään ja tunteitaan sai hänet ryhtymään niin moniin oopperahankkeisiin, joita hän ei koskaan saanut valmiiksi. Ranskalaisen oopperayleisön vaatima draama pystyi hyvin harvoin sitomaan hänen koko persoonallisuutensa. Pariisiin paluunsa jälkeen valmistuneiden kahden ensimmäisen oopperan heikkoudet eivät johdu niinkään säveltäjän liiallisesta piittaamattomuudesta yleisön makuun kuin hänen hiipuvasta kiinnostuksestaan draamaa kohtaan. Les Pêcheurs de perles (Helmenkalastajat; kantaesitys 1863) ja La Jolie Fille de Perth (Perthin kaunis neito, 1867) eivät kumpikaan saaneet librettoa, joka olisi kyennyt herättämään tai keskittämään Bizet’n piileviä musiikillisia ja draamallisia voimavaroja, joita hänellä lopulta osoittautui olevan. Les Pêcheurs de perles -elokuvan kiinnostavinta on sen eksoottinen itämainen ympäristö ja kuorosävellys, joka on yksilöllisempi kuin lyyrinen musiikki, johon Gounod heittää edelleen pitkän varjon. Vaikka La Jolie Fille de Perth muistuttaa Sir Walter Scottin romaania vain luurankomaisesti, henkilöhahmot ovat vahvempia (mustalainen Mab ja ”Danse bohémienne” ennakoivat Carmenia), ja jopa sellaisissa perinteisissä piirteissä kuin yöpartio, juomakuoro, tanssisalikohtaus ja sankarittaren hulluus on sellaista raikkautta ja kielellistä eleganssia, jotka nostavat teoksen erehtymättömän korkeammalle kuin silloisen ranskalaisen oopperan yleinen taso.

Vaikka Berlioz, Gounod, Saint-Saëns ja Liszt antoivat hänelle lämpimän tunnustuksen, Bizet joutui näinä vuosina silti ryhtymään musiikilliseen puuhasteluun, jota vain menestyneimmät ranskalaiset säveltäjät pystyivät välttämään. Tarinat hänen mielialahäiriöisyydestään ja riidanhaluisuudestaan viittaavat syvään sisäiseen epävarmuuteen, ja nuoruuden kyynisyys ja haavoittuvuus väistyivät tuskin kypsän emotionaalisen elämänasenteen tieltä ennen kuin hän avioitui 3. kesäkuuta 1869 oopperan La Juive (1835; Juutalaisnainen) säveltäjän tyttären, Geneviève Halévyn kanssa. Vuonna 1867 tapahtuneen kihlautumisen ja avioliiton välillä Bizet oli itse tietoinen siitä, että hän oli kokenut ”poikkeuksellisen muutoksen … sekä taiteilijana että ihmisenä. Puhdistan itseni ja tulen paremmaksi”. La Jolie Fille de Perthin tiettyihin piirteisiin kohdistunut kielteinen kritiikki sai hänet lopullisesti irtautumaan ”flonflonien, trillereiden ja valheiden koulukunnasta” ja keskittämään huomionsa niihin kahteen elementtiin, jotka olivat aina olleet hänen musiikkinsa vahvimmat piirteet – eksoottisen ilmapiirin luomiseen ja huoleen dramaattisesta totuudesta. Näistä ensimmäinen toteutui loistavasti yksinäytöksisessä teoksessa Djamileh (1872), joka oli niin omaperäinen, että sitä syytettiin siitä, että se ”ylitti jopa Richard Wagnerin omituisuudessa ja outoudessa”, ja jälkimmäinen Alphonse Daudet’n näytelmän L’Arlésienne (1872) oheismusiikissa, jolle on ominaista hänen musiikissaan aivan uudenlainen herkkyys ja hellyys. Avioliiton onnen lisäksi, jonka kruunasi pojan syntymä saman vuoden heinäkuussa, hänen kirjeistään käy ilmi, että Ranskan ja Preussin sodan tapahtumat koskettivat häntä syvästi, ja Pariisin piirityksen aikana hän palveli kansalliskaartissa.

Tämän uuden emotionaalisen kypsyyden alkusysäyksessä, mutta nuoruuden kiihkoa ja innostusta vielä varjostamatta, hän kirjoitti mestariteoksensa Carmenin, joka perustuu ranskalaisen aikalaiskirjailijan Prosper Mériméen tarinaan. Teoksen realismi, joka aiheutti skandaalin, kun se esitettiin ensi kertaa vuonna 1875, aloitti uuden luvun oopperan historiassa, ja loistavan paikallisvärin ja välittömän emotionaalisen vaikutuksen yhdistäminen vaativaan toteutukseen ja runsaaseen melodiaan tekivät tästä oopperasta sekä muusikoiden että yleisön suosikin. Filosofi Friedrich Nietzsche piti sitä ”välimerellisenä” musiikkina, joka oli vastalääke Wagnerin teutoniselle soundille. Carmenin aiheuttama skandaali oli vasta alkanut väistyä innostuneen ihailun tieltä, kun Bizet äkillisesti kuoli.