Halusin ison perheen – mutta sitten tapasin lapseni

Varttuessani minulla oli selkeä visio elämästä, jonka halusin rakentaa: menestyksekäs ura, viihtyisä koti, rakastava aviomies ja neljä kaunista lasta – mieluiten kaksi poikaa ja kaksi tyttöä – kaikki lähellä toisiaan olevia ikäluokkia, jotka sijoittuivat täydellisiin pieniin jokavuotisiin väleihin. Kuvittelin, että he perisivät suuret ruskeat silmät minun puoleltani ja olisivat hämmästyttävän, epätodennäköisesti hyvin käyttäytyviä sisaruksia, jotka eivät jotenkin koskaan tappelisi tai riitelisi. (LOL.)

Neljä lasta vaikutti kaikin puolin täydelliseltä. Halusin suuren, vilkkaan kotitalouden täynnä lämpöä ja rakkautta. Vanhimpana kolmesta lapsesta varttuessani minulle kehittyi enimmäkseen mielivaltainen vastustus parittomia lapsiryhmiä kohtaan – olimme aina halunneet yhden veljen tai siskon lisää, jotta ryhmämme olisivat parillisia. (Täysin loogista ajattelua tuohon aikaan, okei?) Neljä lasta tuntui paljolta, mutta hallittavissa olevalta ”paljolta” silloisten lapsettomien, täysin kokemattomien standardieni mukaan.

Espäivä todellisuuteen: Minulla on kaksi lasta. En aio saada enempää. Ja tiedättekö mitä? Olen siitä todella iloinen. Itse asiassa ajatus kolmannen lapsen saamisesta (neljännestä tai useammasta puhumattakaan) saa minut silkkaan paniikkiin, koska rehellisesti? Minulle riittää. Käteni ovat täynnä – ihanasti, onnellisesti täynnä – enkä ole henkisesti tai fyysisesti varustautunut yhtään useampaan lapseen kuin mitä minulla jo on. Sydämeni on tyytyväinen ja vauvatehtaani on suljettu ikuisiksi ajoiksi, ilman minkäänlaista epäröintiä tai katumusta.

Ei siksi, että lapseni osoittautuivat jonkinlaisiksi kauheiksi paholaishirviöiksi (ei ainakaan useimmiten). Se johtuu siitä, että vain oikeasti elämällä ja kokemalla äitiyden voi ymmärtää, mitä se merkitsee itselle. Tämä pätee sekä käytännön että tunnetasolla: Ennen kuin olemme itse äitiyden keskellä, miten voimme mitenkään ymmärtää, mihin se meidät vie tai millaisia rajoja ja rajoja vedämme perheemme ympärille? Riippumatta siitä, kuinka paljon luulemme tietävämme siitä, millainen vanhempi meistä tulee, se on pelkkää spekulaatiota, ennen kuin elämme ja hengitämme sitä. Kukapa vanhempi ei olisi sanonut, ettei hän ”koskaan” tekisi tai sallisi jotakin (yhteisnukkumisesta ruutuaikaan ja pikkulapsen hihnan käytöstä), ja sitten lopulta päätynyt tekemään sen? Me kaikki. JOKAINEN VITTU MEISTÄ.

Olen ahdistuneempi äiti kuin odotin olevani. Olen herkkä, tunteellinen ja äärimmäisen omistautunut lapsilleni, miehelleni, henkilökohtaisille intresseilleni ja uralleni. Heittäydyn kaikkiin näihin asioihin ja päivän päätteeksi minulla ei ole enää mitään annettavaa. Olen onnellinen, mutta uupunut.

Jotkut ihmiset pystyvät kasvattamaan neljää, kuutta tai tusinaa lasta todella hyvin. En ole varma olenko sellainen ihminen. Neljä lasta oli ihana visio, mutta kaksi on miellyttävä todellisuus – minulle. Se on taloudellisesti vähemmän stressaavaa. Sen ansiosta voimme matkustaa melko helposti. Minun ei tarvitse ajaa tila-autoa! Pystyn tarjoamaan molemmille lapsille paljon aikaa ja huomiota, mutta minulla on silti ura ja oma elämä (vaikka äidin syyllisyydentunne tykkääkin hiipiä sisään ja saada minut epäilemään, riittääkö se koskaan oikeasti). Onnistuvatko muut ihmiset tässä kaikessa isomman perheen kanssa? Totta kai. Mutta minä en usko, että pystyisin.

Ihanteellinen lapsiluku on kaikille erilainen, sekä odotusten että todellisuuden kannalta. Yhden lapsen perhe ei ole yhtään vähemmän pätevä tai täydellinen kuin kahden tai viiden lapsen perhe. Jokainen vanhempi on ainutlaatuinen, ja niin on myös jokainen lapsi. Kaksi lasta voi tuntua miljoonalta tai liian pieneltä, riippuen siitä, ketkä ovat mukana. Henkilökohtaisesti kukoistan juuri siinä kaaoksessa, joka kotitaloudessani tällä hetkellä vallitsee.

Tässä on tunnustus: toiveeni suurperheestä säilyi pitkälle toiseen raskauteeni ja jopa nuorimman lapseni varhaisvaiheeseen asti. Hän oli toinen lapsemme, mutta ei välttämättä viimeinen. Ei ainakaan vielä. Mutta ajan mittaan se muuttuisi.

Ajattelen joskus poikaani ”lähempänä”. Eli tiesin, että kohtuni oli suljettu tämän lapsen jälkeen. Hänestä tuli eräänlainen grand finale: innostunut, rakastava, äärimmäisen älykäs, superemotionaalinen henkilö, joka vaatii minulta enemmän energiaa kuin keskivertokarhu. En ole varma, että pystyisin äitiyttämään molempia lapsiani sillä tasolla, jonka he ansaitsevat (tai vaativat), jos lisäisimme perheeseemme toisen lapsen. Siitä on kyse omien vahvuuksieni ja rajoitusteni ymmärtämisessä. Ja tiedän, että olen paras mahdollinen äiti kahden lapsen kanssa: ei enempää, ei vähempää. Kyse ei ole heistä, vaan minusta. (Okei, ehkä vähän heistä.)

En ole surullinen niistä lapsista, joita en saanut. Totuus on, että minulla on kaikki mitä haluan ja tarvitsen, ja perheemme tuntuu täydelliseltä. Loppujen lopuksi se on yksinkertaista: En halua sitä, mitä luulin haluavani. Rakastan sitä, että olen kahden uskomattoman, energisen lapseni äiti. Kyllä, joskus he saavat kotimme tuntumaan eläintarhalta, mutta jotenkin se tuntuu aina kodilta. Uusi unelmani on kaksi, ja elämme sitä hyvin.

Tämä artikkeli julkaistiin alun perin verkossa tammikuussa 2020.