Hyväntahtoinen diktatuuri ei ole koskaan vastaus

Viktor Janukovitsh on sellainen diktaattori, jota rakastamme vihata. Kleptokraatti, joka valitsi lahjuksen Venäjältä kansansa tulevaisuuden EU:ssa sijaan. Roisto, joka lähetti muita roistoja pahoinpitelemään mielenosoittajia, kunnes oma kansa lopulta syrjäytti hänet. Mies, joka jätti maansa konkurssiin samalla kun kuvia hänen palatsimaisesta kartanostaan ja yksityisestä eläintarhastaan lähetetään ympäri maailmaa. Me mustamaalaamme tällaisia diktaattoreita. Silti aivan liian monet kehitysasiantuntijat, liikemiehet ja muut ympäri maailmaa unelmoivat edelleen siitä, että köyhien maiden siirtämiseksi kehittyneeseen maailmaan tarvitaan vahva johtaja, jolla on autoritaariset valtuudet.

Katselen Ukrainan romahtamista länsiafrikkalaisesta maasta, jossa korruption koetaan kasvavan, kehityksen pysähtyneen ja talouden kulkevan alamäkeen. Korkean tason hallituksen nimitetyistä kansalaisyhteiskunnan jäseniin, kuulen: ”Tarvitsemme hyväntahtoisen diktaattorin. … ” Tätä ajatusta seuraa yleensä ylistys Paul Kagamelle, joka on luonut huomattavan puhtaan ja tehokkaan Ruandan maan kansanmurhan jälkeen, tai Lee Kuan Yew’lle, ”Singaporen isälle”, joka hillitsi hallituksen korruptiota ja nosti maansa ensimmäiseen maailmaan.

Hyväntahtoisen diktatuurin kaipuu ei rajoitu kehitysmaihin. Kuulen sitä vieläkin useammin amerikkalaisilta liike-elämän edustajilta ja kansainvälisen kehityksen parissa työskenteleviltä tahoilta – ja usein siihen liittyy ylistys Kiinan kyvylle ”saada asiat hoidettua”. Ongelmana on, että koko 1900-luku näyttää tuottaneen korkeintaan yhden pitkälti hyväntahtoisen diktaattorin ja yhden tehokkaan mutta yhä enemmän sortoa harjoittavan johtajan, molemmat pienissä maissa.

Välillä olemme nähneet lukuisia Janukovitshin kaltaisia kleptokraatteja, Pinochet-tyylisiä sotilasdiktatuureja, jotka kiduttavat toisinajattelijoita salaisissa vankiloissa ja ”katoavat” eri mieltä olevia, ja Pohjois-Korean kaltaisia totalitaristeja, joiden gulagit ja keskitysleirit näännyttävät nälkään ja murhaavat satojatuhansia tai jopa miljoonia maanmiehiään.

Tällöin diktaattorit alkavat suopeasti ja pahenevat yhä pahemmiksi. Maailma on täynnä Kwame Nkrumaheja, Fidel Castroja ja Robert Mugabeja, jotka nousivat valtaan suurella suosiolla, rakensivat kansakuntiaan ja käänsivät sitten kansansa toiveet tuhkaksi korruption, henkilökulttien ja väkivallan kautta. Yksi Lee Kuan Yew ja Kagame, joka horjuu hyväntahtoisuudesta kohti sortoa, verrattuna kaikkiin muihin 1900-luvun diktatuureihin? Tuollaisten kertoimien varaan ei kannata lyödä maata vetoa.

Ja silti hyväntahtoisten diktaattoreiden kaipuu jatkuu, erityisesti Kaliforniassa teknologiatiittien keskuudessa, joiden politiikan väheksyminen johtaa erityiseen Piilaakson ideologiaan, joka sekoittaa libertarismia ja diktatuuria. He näyttävät haluavan politiikan toimivan samalla tavalla kuin heidän tuotteensa: tyylikkäillä, selkeillä ratkaisuilla, jotka älykkäät, luovat tekijät toteuttavat.

Mutta politiikassa ei ole ”oikeaa” vastausta. Se on kenttä, jolla arvomme kilpailevat. Varmasti, sanotte, on olemassa oikea tapa saada työ tehtyä: täyttää kuopat, rakentaa tiet, pitää kadut turvallisina, saada lapset oppimaan lukemista ja matematiikkaa. Ah, mutta katsokaa, miten nopeasti näistä asioista syntyy riitaa.

Kenen kuopat pitäisi täyttää ensin? Yritämmekö pitää kadut turvallisina yhteisöpoliisin vai pitkien vankilatuomioiden avulla? Pitäisikö opettajille maksaa ansiopalkkaa, ovatko pienet luokkahuoneet parempia vai pitäisikö koulupäivää pidentää? Nämä kysymykset synnyttävät syviä poliittisia kiistoja – jopa niissä harvoissa keskusteluissa, joihin tutkimus antaa selkeitä, teknokraattisia vastauksia. Tämä johtuu siitä, että politiikan alalla kiistellään arvoista, ei teknisistä ratkaisuista.

Yhden ihmisen ”oikeus” ei ole toisen ”oikeus”, koska ihmiset asettavat etusijalle erilaiset arvot: oikeudenmukaisuus vs. huippuosaaminen, tehokkuus vs. ääni ja osallistuminen, turvallisuus vs. sosiaalinen oikeudenmukaisuus, lyhyen aikavälin vs. pitkän aikavälin hyödyt.

Konferenssissa, johon osallistuin hiljattain, eräs liikemies ylisti läsnä olleita Kiinan hallituksen ministereitä siitä, että he ”rakentavat 100 lentokentän kiitorataa, kun me länsimaissa emme ole onnistuneet lisäämään edes yhtä kiitorataa tunnetusti ylikuormitettuun Heathrow’hun”. Tämä johtui tietenkin siitä, että briteillä on kansalaisvapaudet ja yksityisomistus, kun taas kiinalaisten ei tarvitse huolehtia tällaisista hienouksista. Demokratia sallii monien ”oikean” käsitysten kukoistuksen. Se on vähemmän tehokas kuin diktatuuri. Se tekee myös vähemmän valtavia virheitä.

Kaipuu johtajaan, joka tietää, mikä on hänen kansansa parhaaksi, joka hallitsee huolella ja ohjaa kansaa viisaalle tielle, oli Platonin ajatus filosofi-kuninkaasta. Se on houkutteleva kuva, mutta siinä kysytään väärä kysymys. Poliittisessa historiassa filosofit siirtyivät tällaisten hyväntahtoisten diktaattoreiden suosimisesta demokratian rumiin realiteetteihin, kun he vaihtoivat kysymyksen ”kuka voisi parhaiten hallita?” kysymykseen ”mikä järjestelmä estää huonoimman hallinnan?”

Ja niin ongelmallista kuin demokratia onkin, kyky heittää pummeja ulos näyttää estävän huonoimman hallinnan. Korruptio, valtava eriarvoisuus ja epäonnistuminen perushyödykkeiden ja -palveluiden tuottamisessa ovat todellisia ongelmia kehittyneiden ja kehittyvien maiden demokratioissa. Nämä epäkohdat ovat vaarallisia ja johtavat vihaan, pysähtyneisyyteen ja poliittiseen väkivaltaan. Mutta diktatuuri ei ole vastaus: se on ruletin pelaamista, jossa lähes jokainen pyörän kohta johtaa Janukovitshiin tai pahempaan.

Syyrian palaessa ja Ukrainan romahtaessa amerikkalaisten, joita houkutellaan diktaattoreiden, hyväntahtoisten tai muidenkin, turvallisuudella tai yksinkertaisuudella, pitäisi luopua tällaisista yksinkertaisista vastauksista ja kohdata politiikan sotkuiset realiteetit.

Rachel Kleinfeld on vanhempi apulaisosakas Kansainvälisen Rauhan Säätiössä Carnegie Endowment for International Peace -järjestössä (Carnegie Endowment for International Peace, CIP) ja Trumanin kansallisen turvallisuushankkeen (Truman National Security Project, NSP) perustaja. Tämä artikkeli ilmestyi alun perin San Francisco Chronicle -lehdessä.