Imazighenit vaativat oikeuksia ja kulttuurista tunnustusta kaikkialla Maghreb-maissa
Mielenosoitusten aalto, joka on koetellut Pohjois-Afrikkaa vuodesta 2010 lähtien, on tarjonnut tilaisuuden yhteiskunnallisille, kulttuurisille ja poliittisille liikkeille, jotka jäivät vaille huomiota kivettyneiden diktatuurien tukahduttamalla alueella. Yksi näistä on liike, joka puolustaa amatsigien oikeuksia, etnisen ja kielellisen vähemmistön, joka on levittäytynyt useisiin alueen maihin. ”Kansainväliset tiedotusvälineet tekivät virheen kutsuessaan vuoden 2011 kansannousuja ”arabikevääksi”, mikä sivuuttaa muut ryhmät, kuten amazighit, jotka olivat näiden taistelujen eturintamassa”, sanoo libyalaisessa Zuwarahin kaupungissa toimiva aktivisti Younis Nanis. Kansannousujen jälkeen heidän vaatimuksensa kulttuurin tunnustamisesta ovat moninkertaistuneet, ja vaikka edistystä on tapahtunut useissa maissa, amatsigh-aktivistit eivät ole vielä nähneet toiveidensa täyttyvän.
Amazighit, jotka tunnetaan myös nimellä berberit, ovat määritelleet itsensä Maghrebin alkuperäisasukkaiksi ikimuistoisista ajoista lähtien. He ovat kuitenkin jakaneet tämän alueen vuosisatojen ajan muiden ryhmien, kuten karthagolaisten, roomalaisten, ottomaanien ja arabien kanssa. Amazigh-identiteetin tunnusmerkki on heidän kielensä tamazight, jolla on omat aakkosensa, tifinagh. Virallisista tilastoista kiistellään, mutta joidenkin arvioiden mukaan imazigheneja on noin 30 miljoonaa, jotka asuvat kahdeksassa Maghrebin ja Sahelin maassa. Poliittisista ja uskonnollisista syistä heidän kieltään on vähitellen marginalisoitu seitsemännen vuosisadan arabimaiden valloituksista lähtien, ja tämä prosessi kiihtyi 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen siirtomaavallan päättymisen jälkeen syntyneiden maiden harjoittaman arabisoitumispolitiikan vuoksi.
Kaikista Pohjois-Afrikan maista Marokko on edistynyt viime vuosikymmenen aikana eniten amatsigien identiteetin tunnustamisessa. Vaikka uskotaan, että jopa puolet sen 35 miljoonasta asukkaasta puhuu tai ymmärtää tamazightia, kieli puuttui kokonaan virallisista asiakirjoista ja julkisista tapahtumista aina vuoden 2011 mielenosoitusaaltoon asti.
Kuningas Mohammed VI:n monien tilanteen rauhoittamiseen tähtäävien toimenpiteiden joukossa oli perustuslakiuudistus, jossa amazigh määriteltiin ”kansalliskieleksi” ja asetettiin näin tasa-arvoiseen asemaan arabian kielen kanssa. Kieltä opetetaan nyt kouluissa, ja lisäksi on perustettu julkisia amatsiginkielisiä tiedotusvälineitä ja vaikutusvaltainen tutkimuskeskus, kuninkaallinen amatsigikulttuurin instituutti (IRCAM).
Arabian kieli nauttii kuitenkin edelleen etuoikeutettua asemaa useimmilla areenoilla, ja monet aktivistit pelkäävät, että kuninkaan aloite oli vain kosmeettinen. ”Kielemme opettajia ei ole tarpeeksi, joten sitä ei opeteta kaikissa kouluissa. Hallitus ei investoi tarpeeksi opettajien koulutukseen. Ja niissä kouluissa, joissa kieltä opetetaan, sitä pidetään hyödyttömänä oppiaineena. Eikä muita aloja, kuten tuomioistuimia, oteta huomioon”, sanoo Marzouk Chahmi, Amazigh World Congress -järjestön varapuheenjohtaja, siemaillessaan teetä kahvilassa marokkolaisessa Nadorin kaupungissa, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä espanjalaisesta Melillan erillisalueesta. ”Oikeudenkäynnissä voi unohtaa oikeutensa, jos ei osaa arabiaa”, sanoo hänen vanha ystävänsä Mohamed, iäkäs mies, jolla on pitkä harmaantuva parta.
Nador sijaitsee pohjoisella Rifin alueella, joka on linnake taistelussa amatsigien identiteetin tunnustamisen puolesta ja jolla on pitkä historia kapinoinnista keskushallintoa vastaan. Vuonna 2017 Riffin Al Hoceiman kaupungissa puhkesi hirak-nimellä tunnettu rauhanomainen kapina. Kun mielenosoitukset oli sallittu useiden kuukausien ajan, hallinto käynnisti ankaran sortokampanjan, johon kuului pitkiä vankeustuomioita liikkeen johtajille. ”Vaatimuksemme ovat luonteeltaan ennen kaikkea sosiaalisia, mutta ne koskevat myös identiteettikysymyksiä. Tiedämme, etteivät autonomiaa koskevat vetoomuksemme johda mihinkään nykyhallinnon edessä, ja monet nuoret ovatkin alkaneet omaksua itsenäisyyden aatteen”, sanoo Samir (ei oikea nimi), joka on salaisen Hirak-järjestön jäsen. Hän huomauttaa, että mielenosoituksissa nähtiin vain amatsigien ja Rifin tasavallan lippuja, jotka amatsigijohtaja Abd el-Krim julisti 1920-luvulla.
Libyan, Algerian ja Tunisian erilaiset realiteetit
Toinen maa, jossa amazighien asia on edistynyt konkreettisesti, on Libya. Muammar Gaddafin pana-arabialainen hallinto, joka romahti vuonna 2011 sisällissodan seurauksena, ei sallinut minkäänlaista amazighien kulttuurista tai poliittista ilmaisua. ”Me amatsit nousimme diktatuuria vastaan toivoen, että uusi hallinto takaisi oikeuksemme. Viime vuodet ovat kuitenkin olleet vaikeita. Gaddafin vastustajat jakavat hänen panarabisminsa ja vihamielisyytensä erilaisuutta kohtaan”, sanoo nuori tutkija Nanis. Arviolta 600 000 libyalaista puhuu amatsigneja, mikä on noin 10 prosenttia maan koko väestöstä. Suurin osa heistä on keskittynyt maan eteläosiin ja lännessä maan Tunisian vastaisen rajan varrelle.
Libyan siirtymäprosessi halvaantui nopeasti, ja maa on nyt kaaoksen vallassa ilman keskushallintoa ja sen alue on jaettu lukemattomien miliisien kesken. Tämä on mahdollistanut amatsigikaupungeille ja -paikkakunnille merkittävän de facto -autonomian ilman tarvetta saada tunnustusta perustuslaissa.
”Kansalaisyhteiskunta käynnisti paikallisten viranomaisten tuella ohjelman amatsigien kielen opettajien kouluttamiseksi marokkolaisten asiantuntijoiden avustuksella”, Nanis kertoo puhelinkeskustelussa. ”Pikkuhiljaa amazigh-kielistä opetusta saavien oppilaiden osuus kasvoi, ja tänä vuonna valmistuu ensimmäinen sukupolvi, joka on oppinut amazighia peruskoulusta lähtien”, hän lisää. Tämä edistys, joka on nähtävissä myös muilla aloilla, kuten tiedotusvälineissä ja yliopistoissa, on edelleen epävarmaa, sillä aina on olemassa uhka siitä, että Tripoliin muodostetaan jälleen vahva keskushallinto, joka jatkaa homogenisointipolitiikkaa.
Amazigh-liikkeet ja -puolueet eri puolilla Pohjois-Afrikkaa saivat vuosia innoituksensa algerialaisten kollegojensa aktivismista, erityisesti Kabylien taistelevalta alueelta. Siellä syntyi vuonna 1980 ”berberikeväänä” tunnettu voimakas amatsigien identiteettiliike, joka haastoi hallinnon harjoittaman arabisointipolitiikan. Mustaksi kevääksi kutsutun, vuonna 2000 puhjenneen uuden kansannousun jälkeen, jossa kuoli 126 ihmistä ja yli 5 000 loukkaantui, hallitus perusti Amazighityn korkean toimikunnan, jonka tehtävänä oli ottaa käyttöön Amazigh-kielen opetus. On arvioitu, että lähes kolmannes Algerian 42 miljoonasta asukkaasta puhuu amatsigneja. Kabylie on maan väkirikkain amatsigien alue, jossa asuu yli seitsemän miljoonaa ihmistä.
Vastatakseen amatsigien kulttuurin tunnustamista vaativan liikkeen sinnikkyyteen entisen presidentin Abdelaziz Bouteflikan 20 vuotta kestänyt hallinto muutti vuonna 2016 perustuslakia siten, että se määritteli amatsigin kielen valtion ”viralliseksi kieleksi” ja asetti sen samalle tasolle arabian kielen kanssa. ”Vaikka tamazightia pitäisi opettaa koko maassa, se on taattu vain Kabyliessa. Muilla alueilla, myös tamazightia puhuvilla, vanhempien on tehtävä asiasta pyyntö viranomaisille. Hallitus ei investoi tarvittavia resursseja, jotta kielestä tulisi todella virallinen”, sanoo Mohamed Mouloudj, algerialaisen Liberté-lehden toimittaja, joka on erikoistunut aiheeseen. Samaan aikaan amazigh-kieli on saanut enemmän näkyvyyttä nyt, kun pääkaupungissa kaikkien julkisten laitosten julisteet ovat kaksikielisiä.
Mielenkiintoista on, että Tunisiassa, joka on alueen ainoa maa, joka on läpikäynyt onnistuneesti demokratiaan siirtymisen, muutoksia on tapahtunut vähemmän. Tunisiassa on Egyptin jälkeen alueen pienin tamazightinkielinen väestö. Suurpiirteisimpien arvioiden mukaan puhujia on lähes 500 000, mikä on noin 4,5 prosenttia Tunisian väestöstä, kun taas toisissa lähteissä puhujia on vain 200 000. He kaikki ovat keskittyneet muutamiin kyliin maan eteläosassa ja pääkaupungissa.
”Vallankumouksen jälkeen perustettiin joukko kansalaisjärjestöjä, jotka omistautuivat kulttuurin levittämiseen ja kielen opettamiseen”. Valtio ei enää sorra meitä kuten ennen, mutta se ei anna meille taloudellista tukea. He näyttävät olevan meistä huolissaan”, sanoo Ghaki Jelloul, Tunisian amatsigikulttuurin yhdistyksen (ATCA) puheenjohtaja. Viime keväänä perustettiin Akal (”Maa”), maan ensimmäinen amazigh-puolue, jonka tarkoituksena oli saada viranomaiset toimimaan. Puolue ei onnistunut saamaan parlamenttipaikkoja viime syksyn vaaleissa, mutta sen pääsihteeri Samir Nefzi sanoi jo ennen kilpailua, että hänen tavoitteenaan on vain tehdä itsensä tunnetuksi ennen seuraavia vaaleja vuonna 2024.