Irakin Bagdad

Demografinen kehitys

Irakin väestö on nuorta. Noin kaksi viidesosaa väestöstä on alle 15-vuotiaita ja kaksi kolmasosaa alle 30-vuotiaita. Syntyvyys on korkea, ja kuolemantapausten määrä on alhainen johtuen paljon pienemmästä vanhusväestöstä; alle seitsemäsosa irakilaisista on yli 45-vuotiaita. Naisten elinajanodote on noin 76 vuotta, kun taas miesten elinajanodote on 73.

Irakin väkiluku on Lähi-idän neljänneksi suurin Iranin, Egyptin ja Turkin jälkeen. Vuodesta 1980 lähtien väestötietoja on kuitenkin ollut vaikea saada ja tulkita, ja ulkopuoliset tarkkailijat ovat usein joutuneet käyttämään arvioita. Vuodesta 1990 alkaen Irakiin kohdistunut YK:n kauppasaarto, joka vaikeutti matkustamista maahan ja maasta pois, vaikutti merkittävästi tiedon puutteeseen, mutta tärkeintä oli yli 30 vuotta kestänyt Baʿath-hallinto, joka pyrki valvomaan maata koskevaa tiedonkulkua. Irakin entinen hallitus pyrki vähättelemään kurdien ja shiiojen väestörakenteen muutoksia ja korostamaan samalla YK:n kauppasaarron vaikutuksia terveyteen, ravitsemukseen ja yleiseen kuolleisuuteen – erityisesti maan lasten keskuudessa.

YK:n tutkimukset osoittavat, että yleinen terveys- ja ravitsemustaso laski huomattavasti sen jälkeen, kun kauppasaarto otettiin käyttöön vuonna 1990 ja ennen kuin Irak hyväksyi vuoden 1996 lopulla YK:n ohjelman määräykset, joiden mukaan Irak sai myydä tietyn määrän öljyä ostaakseen elintarvikkeita, lääkkeitä ja muita inhimillisiä tarvikkeita. Tämä tilanne johti syntyvyyden, luonnollisen kasvun ja hedelmällisyyden huomattavaan laskuun ja kuolleisuuden huomattavaan kasvuun. Irakin yleiset elinvoimatilastot pysyivät kuitenkin 1990-luvulla maailman keskiarvojen yläpuolella, ja 2000-luvulle tultaessa ne olivat alkaneet palata sotaa edeltävälle tasolle.

Koska Irakin väestötiheys oli suhteellisen alhainen, hallitus edisti 1900-luvulla väestönkasvupolitiikkaa. Kokonaishedelmällisyysluku oli laskenut 1960-luvun lopun huippunsa jälkeen. Tämä lasku johtui ilmeisesti kahden suuren sodan uhreista – joita oli mahdollisesti jopa puoli miljoonaa nuorta ja varhaisaikuista miestä – ja YK:n kauppasaartoon liittyvistä myöhemmistä vaikeuksista sekä irakilaisten yleisestä turvattomuuden tunteesta. Samoista syistä on arvioitu, että luonnollinen kasvu, vaikka se oli maailman mittapuulla edelleen korkea, oli laskenut huomattavasti 1990-luvun puoliväliin mennessä, ennen kuin se nousi uudelleen.

1990-luvun alun ja puolivälin sekä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vaikeudet saivat monet irakilaiset – ainakin ne, jotka olivat tarpeeksi varakkaita – joko lähtemään maasta tai etsimään turvaa pohjoiselta kurdialueelta, jossa elinolot kohenivat 1990-luvun aikana tuntuvasti kansainvälisen avun ja vapaampien markkinoiden ansiosta. Lisäksi arviolta 1-2 miljoonaa irakilaista – joista monet olivat rekisteröimättömiä pakolaisia – pakeni maasta eri kohteisiin (muun muassa Iraniin, Syyriaan ja Jordaniaan) peläten suoranaisesti hallituksen kostotoimia. Irakin sodan aikana yli 1,6 miljoonaa irakilaista pakeni maasta, ja yli 1,2 miljoonaa joutui siirtymään maan sisällä.

Merkittävän irakilaismäärän poismuuton lisäksi maan tärkeimmät väestökehityssuuntaukset 1970-luvulta lähtien ovat olleet pakkosiirtolaisuus – erityisesti iranilaisväestön ja viime aikoina myös kurdiväestön – etninen homogenisoituminen ja kaupungistuminen. Itä-Irak on perinteisesti ollut osa arabimaailman ja persialaisen maailman välistä siirtymävyöhykettä, ja ennen kuin Baʿathin hallinto tuli valtaan vuonna 1968, maassa asui merkittävä määrä etnisiä persialaisia (samalla tavalla kuin Iranissa asuu suuri määrä etnisiä arabeja). Vuosina 1969-1980 heidät – ja monet arabit, jotka hallinto määritteli persialaisiksi – karkotettiin kuitenkin Iraniin.

Kurdit ovat perinteisesti asuttaneet Koillis-Irakin, ja sunniarabit ovat perinteisesti olleet vallitsevia Keski-Irakissa. 1980-luvulla Baʿathin hallinto siirsi väkisin kymmeniätuhansia kurdeja Iranin rajalla sijaitsevilta alueilta, ja monet kurdit kuolivat prosessissa, ja sen jälkeen se siirsi suuria määriä arabeja perinteisesti kurdien asuttamille alueille, erityisesti Kirkūkin kaupunkiin ja sen ympäristöön. Myös näillä alueilla asuvat kurdit on karkotettu, ja monet Irakin arviolta puolesta miljoonasta maan sisäisesti siirtymään joutuneesta henkilöstä ennen Irakin sotaa olivat kurdeja. Lisäksi hallinto pakotti järjestelmällisesti suuren määrän kurdeja ja pienempien etnisten ryhmien jäseniä muuttamaan etnistä identiteettiään ja pakotti heidät julistautumaan arabeiksi. Niitä, jotka eivät suostuneet tähän painostukseen, uhkasi karkotus, fyysinen pahoinpitely ja vangitseminen.

Irakilaiset ovat muuttaneet hitaasti kaupunkialueille 1930-luvulta lähtien. Väestön liikkuvuus ja kaupunkien kasvu ovat jossain määrin luoneet uskonnollisen ja kulttuurisen sekoituksen useisiin suuriin kaupunkeihin, erityisesti Bagdadiin. (Maan yleiset etniset rakenteet ovat kuitenkin muuttuneet vain vähän, lukuun ottamatta pakkosiirtolaisuutta). Monet kurdit ovat muuttaneet joko suurempiin kaupunkeihin Kurdistanissa tai suurempiin kaupunkeihin, kuten Mosuliin tai Bagdadiin. Vain harvat kurdit ovat muuttaneet vapaaehtoisesti etelään, jossa shiialaiset arabit ovat perinteisesti olleet vallitsevia. Jälkimmäisiä on muuttanut huomattavia määriä etelän suurempiin kaupunkeihin tai, erityisesti 1980-luvun taistelujen aikana, Bagdadin suurimmaksi osaksi shiialaisiin asuinalueisiin. Maaseudulta muuttaneet sunnit ovat muuttaneet enimmäkseen Bagdadin alueille, joilla on enemmistö heidän etnisiä ja uskonnollisia sukulaisiaan.

1970-luvun puolivälistä vuoteen 1990 työvoimapula houkutteli Irakiin suuria määriä ulkomaisia työntekijöitä, erityisesti egyptiläisiä; suurimmillaan egyptiläisten määrä saattoi olla yli kaksi miljoonaa. Käytännöllisesti katsoen kaikki ulkomaiset työntekijät lähtivät maasta ennen Persianlahden sotaa, ja vain harvat, jos lainkaan, ovat palanneet takaisin.